Lähetimme toimittajan aistieristystankkiin kuuntelemaan Dark Side of the Moon -albumia

Kellun pimeässä tyhjiössä ja Dark Side of the Moon soi. Pimeässä ruumiini rajat häipyvät ja muutun osaksi musiikin vuorovesiä, sitä elämän läpi soljuvaa virtaa, josta Pink Floydin viimeiseksi jäävä levy otti nimensä – ja jonka tyrskyissä Dark Side of the Moon on se ilmeisin karikko, johon moni aamunkoiton pillipiipari on haaksirikkoutunut.

17.05.2019

Vaikka päivämäärä on 4-20, ei kuitenkaan ole kyse laittomien substanssien ingestoimisesta savujen muodossa, vaan jostain vielä marginaalisemmasta: aistieristystankista.

Float Kallio -niminen yritys on niin täynnä luovaa hulluutta, että kutsuivat Rumban mukaan tällä erikoisella päivämäärällä järjestettyyn poikkeukselliseen tapahtumaansa, jossa siis kuunnellaan yhtä maailman ikonisinta progressiivisen rockin jättiläistä, Dark Side of the Moonia. Suolavedessä kelluen totaalisessa pimeydessä, kuinkas muuten.

Valikoiduin tähän, koska olen viime vuosina palannut monissa kohdin oman musadiggailuni alkulähteille, josta Dark Side of the Moon löytyy – kuten monella muullakin. Kun Pink Floyd julkaisi jämäpalasista kootun ambient-kollaasin Endless River (2016) pari vuotta sitten, päätin heittäytyä virran vietäväksi.

Postuumi levy yhtyeeltä, jota virallisesti ei ole vielä kuopattu, oli monessa mielessä tajuntaalajentava kokemus. Se on kummitustalo, jossa vuonna 2011 kuolleen kosketinsoittaja Rick Wrightin haamu kummittelee, ja jonka tyhjissä huoneissa David Gilmour vaeltelee huuliaan mutrustellen. Rumpali Nick Mason on lähtenyt pubiin uusien ystäviensä kanssa soittamaan yhtyeensä debyyttiä, ja kokoonpanon hajottanut Roger Waters kiertää maailmaa varsin vaikuttavan, Jonathan Wilsonin mallintaman Floyd-simulaattorin keskiössä. Toki on myönnettävä, että Watersilla on vyönsä alla ehkä Floyd-kehäraakkien mittareilla kaikkein onnistunein soololevy koskaan, ja sen kautta uutta verta suonissaan.

Dark Side of the Moon on kaiken tämän vastakohta. Se on pysäytyskuva vuodelta 1972, ajalta kun tämä kolossaalinen yhtye oli viimeisessä vaiheessa ennen supernovaksi räjähtämistään – ja kutistumistaan siksi valkoiseksi kääpiöksi, joka juppien 16 tuhannen stereoissa ysärillä soi. Dark Side of the Moon on koskettava, luova, raaka, hienostunut, nostalginen – täydellinen populaarimusiikin kulminaatio.

Levyn yksi keskeisistä teemoista on toki yksilön ja yhteiskunnan suhde, rahan ja kapitalismin psyykeäkuormittava noidankehä. Henkilökohtaisemmalla tasolla levy on tutkielma umpikujaan päätyneen yhtyetoverin eli Syd Barrettin tuhosta; eräänlainen moraliteetti-näytelmä, josta meidän tulisi ottaa opiksi. Nämä nivoutuvat yhteen universaaliksi, varmasti monen elämää joltain kohdin koskettavaksi kokonaisuudeksi, jonka yleistunnelma on peri-brittiläisen pessimistis-nostalginen – Dark Side of the Moon on se mitä ”stiff upper lip” -ajattelun taustalta löytyy.

Levy on minulle tärkeä. Omistan siitä 90-luvun cd:n, neuvostoliittolaisen Melodija-yhtiön lärpäke-vinyylin, 30-vuotisjuhlapainosvinyylin – ja sokerina pohjalla jälleennäkemisen hulluudessa ostetun Immersion-boksin vuodelta 2012.

Immersion, tosiaan. Siirrytäänpä nesteeseen lillumaan.

Float Kallio sijaitsee Aleksi Kiven kadun ja Sturenkadun kulmassa. Sen vastapäätä, risteyksen toisella puolella on ravintola Kultainen kulaus – paikka jossa aiemmin olen harjoittanut hieman toisenlaista nestepohjaista aistieristysimmersiota.

Ei anneta talon hieman kusisen kivijalan harhauttaa, sillä kun taloon astuu sisään, ollaan ripeästi gentrahtneen Kallion sydämessä. Hyllyillä on jos jonkinlaista terveysjuomaa ja kombuchaa, asioita joita kaltaiseni homevaari luokittelee gojimarjoiksi ja rooiboksenkaltaisiksi tuotteiksi. Huone on sisustettu vaalein värein, luonnonmateriaaleja ja puuta suosien. Ollaan monessa mielessä lähempänä alkuperäisen hippiaatteen ydintä kuin edellisen sukupolven Kallio-tripit happy hour -räkälöisssä. Nämä ovat hyvällä maulla tatuoituja maailmanmatkaajia, elämän ja sen rakenteiden kyseenalaistajia – tekijöitä, ei keskikaljatuoppiinsa sössöttäviä psykedeelikkoja. Toki koko ajan ollaan myös hieman vaivaannuttavan new agen rajamailla, eli pakko pitää kieli keskellä suuta pysyäkseen pinnalla.

”Kelluntatankki on noin 2,5 metriä pitkä sekä 1,5 metriä leveä ja korkea tila, jonka pohjalla on erittäin suolaista, kelluttavaa vettä. Sekä vesi että ilma ovat kehon lämpöisiä. Tankki on aistiärsykkeetön ympäristö, jossa suolaveteen katoava keho saa täydellisen levon ja jossa mieli luontaisesti pyrkii kohti meditatiivista tilaa. Float Kallion käyttämät Dreampod-merkkiset kelluntatankit ovat laadukkaimmat ja edistyneimmät mitä Suomesta löytyy”, kertoo Float Kallio sivuillaan.

Yrityksen mukaan kelluminen tankissa aikaansaa syvän rentoutumisen ja vähentää stressiä. Se myös vahvistaa luovuutta, oppimista ja muistia, mutta auttaa myös unettomuuteen parantaen unirytmiä ja keskittymiskykyä. Kun nyt kyseessä on Dark Side of the Moonin kaltainen murheenkryyni, on kenties vielä merkittävämpää että kelluminen lieventää ja poistaa fyysistä kipua, vähentää burn-outin, ahdistuksen ja masennuksen tunnetta ja avustaa ja ohjaa meditatiiviseen tilaan.

Paikan työntekijät ottavat ystävällisesti vastaan. Mukavan jutustelutuokion jälkeen minut ohjataan koppiini, ja opastetaan avaruusmunalta näyttävän tankin käytössä. Huone on hyvällä maulla remontoitu, ja jokaiseen yksityiskohta on huolella mietitty, pyyhkeitä ja pesuaineita myöten.

Riisuudun ja käyn suihkussa, ja alan säätää Sonyn langattomia kuulokkeita korviini, testatakseni makean veden kanssa että liitos on tiivis. Olen hieman pettynyt siitä, ettei tankissa itsessään ole kaiuttimia, josta ääni resonoisi niin ilmassa kuin nesteessä, vaan korviin joutuu tunkemaan väkivalloin pieniä nappikuulokkeita, joiden sanka ei tunnu millään asettuvan elefanttimaisen korvalehteni taakse.

Ammeeseen kiipeäminen on myös etäännyttävä kokemus. Suolainen vesi tuntuu niljakkaalta ja limaiselta, ja kannen sulkeminen saa aikaan outoja mielleyhtymiä – tältä kanamunalta varmaan tuntuu kennossa. Olen tequila-slammerin aallonharjalla kelluva Munamies, munasillaan pesuhuoneessa Kalliossa, moottoripyöräkypärän näköiseen kapistukseen kiipeämässä.

Lievästi sanottuna asiakaskokemuksen rajapinnassa on niin monta normaalista arjesta poikkeavaa estettä, että niiden yli hyppiessä tulee omasta ruhostaan ja aisteistaan tietoiseksi tavalla, josta ei ole ihan helppo päästää irti kun on viimein saanut Close Encounters of a Third Kind -henkiset vilkkuvat valot pois päältä, ja päässyt immersio-hommissa vihdoin pimeään ja lämpimään kohdunkaltaiseen tilaan lillumaan.

Jotenkin paradoksaalisesti kuulokkeille on ladattu myös edellä mainittu Endless River, jota käytän eräänlaisena kuivaharjoittelumusana, haluamatta haaskata sekuntiaakaan Dark Side of the Moonista valmisteluvaiheen epämukavuuksiin.

No niin, niska rentoutettu, vettä ei tule korviin, vesi on mustaa ja pappikin saa varmaan jossain kahvia juodakseen – let’s go to the dark side!

Sieltä ne Speak To Me -kappaleen aloittavat sydämenlyönnit tulevat, mutta… Äh. Vaikka Sony kuulokkeet ovat laadukkaat, niin joku välimatka tähän silti jää. Kokemus ei pääse samalle tasolle kuin mitä olen sitä mehustellut päässäni tänne tullessa. Olin kuvitellut, että tässä päästään todella kohtuun takaisin, kun kerran kellutaan pimeässä nesteessä ja sydän lyö taustalla.

Tosiasissa olen jättimäisessä munassa, kellumassa kuin vasta pesty uusi peruna suolavedessä, snadisti samanaikaisesti liian pienet ja isot nappikuulokkeet päässä, tutun levyn soidessa. Kokemukset eivät nivoudu yhteen, vaan pysyvät irrallisina. Mieli alkaa harhailla. Maksoinko puhelinlaskun? Onkohan koira päässyt ulos?

Jaa, Breathe. Tämä tuntuu jo paremmalta. Alan päästä mukaan tähän hommaan. Muistuu mieleen tuo draaman kokemisen olennaisin osa eli ”suspension of disbelief”, epäluulon koukkuun ripustaminen. Olen itse itseni ripustanut suolaveteen lillumaan, ja David Gilmour soittaa pedal steeliä, ja äää äää, olen pieni pinkki vauva kylvyssä, kadonnutta kumiankkaa etsimässä. Mitäköhän Proust olisi Pinkistä perustanut?

Outo kokemus: kellun paikallani, vesi on paikallaan, tankki on paikallaan, Kallio on paikallaan – mutta joku vetää nesteessä lilluvaa ruhoani oikeaan. Tuskin kyseessä on kuitenkaan edellissunnuntain vaaleissa oikealle persahtanut kotimaan poliittinen ilmasto, vaan jonkunlainen coriolis-efekti – sillä ilmastomuutoksesta huolimatta tietääkseni planeettamme maa pyörii yhä. Tai sitten – gasp – kaikki tämä tapahtuu vain mielessäni.

Munakuoren rajat muuten ovat hävinneet. Myöskin tilan tuntu niin ylläni kuin allani on hämärtynyt. Saattaisin yhtä hyvin kellua keskellä pimeeä Atlanttia kuin podissa Kalliossa. Ainoastaan kasvoille nouseva hiki kertoo pienestä tilasta, joskin podissa välillä käynnistyvä tuuletus löyhyttelee kasvoja mukavasti.

On the Run tuntuukin sitten aivan saatanan ahdistavalta. Läpsyttelevät juoksuaskeleet ja huohotus tuovat mieleen kauppakeskuksissa Alkoon juuri ennen sulkemisaikaa kiirehtivät kansalaiset, ja alkaa tehdä mieli viinaa. Tequila menisi hyvin tämän suolan kanssa.

Timen kellot rikkovat tärykalvot. Saatanan sadistit, ajattelen, ja näen edessäni pimeässä leijuvan Roger Watersin virnuilevan naaman. Rakastan tätä kappaletta, mutta jotenkin sen hektinen tunnekaleidoskooppi on liikaa. Olen yhteydessä ulkomaailmaan ja itseni aiempiin versioihin tätä kappaletta kuunnellessa, ja ne eivät mahdu tämän munan sisään.

Time tulee uudestaan. Mitä vittua? Kappale on ilmeisesti latautunut soittimelle kaksi kertaa peräkkäin. Muutoinkin mp3-soittimen asetuksista olisi voinut laittaa pois tuon automaattisen sekunnin tauon kappaleiden väliin laittavan funktion, joka tämänkaltaisen vapaasti soljuvan levyn kohdalla on tuhoisaa ja puhkaisee illuusion tasaisin väliajoin.

The Great Gig in the Sky. Tämähän toimii! Tai hetken ainakin. Paikallaan vedessä kelluessa ruumis alkaa kompensoida oudosti. Niskaa yrittää rentouttaa, ja jalat alkavat kipeytyä. Tuntuu luonnottomalta olla paikoillaan, ja vartalo alkaa mennä jonkunlaiseen ihmetyksen tilaan.

Moneyn alkaessa paikallaan olemisen tunne on jo sietämätön. Heilutan jalkojani hieman, ja alan vastoin sääntöjä heiluttaa koko vartaloani kappaleen tahdissa. Vastoin sääntöjä?!? Ei ole mitään sääntöjä. Olen oman mieleni ja kuvitellun käytöksen rajojeni vanki. Dissonanssi hektisesti junnaavien rytmisten kappaleiden välissä kaventuu kun itse lähtee liikkeeseen mukaan. Tämä oli hyvä idea!

Ja sitten, täyttymys – Us and Them.

Rauhallinen ja unenomainen kappale on ensimmäinen täydellisesti tähän kontekstiin sopiva kappale. Pääsen siihen sisään juuri sillä tavoin kun olin unelmoinut.
Levyn päättävä putki Any Colour You Like – Brain Damage – Eclipse jatkaa samaa hurmioitunutta tilaa. ”There’s someone in my head / and it’s not me”, laulaa Roger Waters, ja ymmärrän sen ensimmäistä kertaa.

Viimeinen kappale matkaa kohti vääjäämätöntä kliimaksiaan, ja minä kellun mukana.

”All that you touch
And all that you see
All that you taste
All you feel
And all that you love
And all that you hate
All you distrust
All you save
And all that you give
And all that you deal
And all that you buy
Beg, borrow or steal
And all you create
And all you destroy
And all that you do
And all that you say
And all that you eat
And everyone you meet (everyone you meet)
And all that you slight
And everyone you fight
And all that is now
And all that is gone
And all that’s to come
And everything under the sun is in tune
But the sun is eclipsed by the moon.”

Silmäkulmissani on suolaisia pisaroita, jotka sekoittuvat ympärilläni vellovaan suolaveteen. Identiteettien auringonpimennyksen hetkellä kyyneleeni ja aistieristystankin suolavesi ovat yhtä, ja minä olen vain laineilla kelluva ajopuu, pieni ja merkityksetön.

Skotlantilaisella kuvataiteilijalla Douglas Gordonilla on eräs installaatio, jossa hän on koonnut soimaan huoneeseen kaikki ne kappaleet, jotka olivat brittien Top-10:ssä sinä aikana kun Gordon oli äitinsä kohdussa. Teoksen voima perustuu siihen, että lapsi kokee musiikin kohdussa äitinsä kautta, eli jossain määrin toisen ihmisen emootiot oman vartalonsa kautta. Se on perustavanlaatuinen ja fundamentaali aistikokemus, johon kaikki myöhemmin tuleva vertautuu.

Tämän ihmiskokeen osalta ei päästy aivan kohtuun takaisin, mutta parissa kohdassa käytiin lähellä. Hiuksia kuivatellessa Floatin olohuoneessa käydään läpi näitä kaikkia kokemuksia – onnistumisia ja niitä kohtia missä parannettavaa on – ja päästään konsensukseen, jossa äänentoistossa itsessään on parannettavaa, jotta kokemus olisi vielä luonnollisempi. Yritys aikoo kuitenkin jatkaa näitä kokeiluluontoisia musiikkikellumis-teemoja, josta vilpitön ihailuni ja kiitokseni.

Ehdotan soittolistalle viimeaikaista suosikkiani eli niinikään vuonna 1972 syntynyttä (kuten minä, sattumoisin) Tangerine Dreamin kolossalista järkälettä Zeit, jonka staattinen tunnelma voisi sopia tankkiin. Toki se voisi myös tehdä hulluksi, mutta raja on häilyvä.

Hienointa kokemuksessa on kuitenkin se syvä rentoutuminen, joka seuraa mukana monta päivää, joskin se on pikemminkin tankin kuin Dark Side of the Moonin ansiota.

Syvä kiitos kuitenkin Float Kalliolle hullusta ideasta. Tässä on kyllä jotain, kuulkaa.

Matkalla kotiin pysähdyn lonkerolle yhdelle Vaasankadun terasseista. Maistuu yhtä hyvälle kuin merivedessä uimisen jälkeen.

Lisää luettavaa