Nyt se on täällä: viime syksystä asti hehkutettu, hypetetty ja odotettu Lana Del Reyn Born to Die. Millaisen ensivaikutuksen albumi teki Rumban kriitikkoportaaseen?
Eipä varmasti tiennyt Lana Del Rey millaisen ennakkokohun saattelemana hän julkaisisi toisen (tai ensimmäisen, miten sen nyt ottaa) albuminsa. Lokakuussa ilmestynyt Video Games -single kauniine musiikkivideoineen teki selvää jälkeä blogimaailmassa ja nosti newyorkilaislaulajattaren (sekä tämän huulet) indie-yleisön lemmikiksi. Kappale äänestettiin myös Rumba-kriitikoiden äänestyksessä vuoden 2011 parhaiden biisien joukkoon.
Toisena singlenä esitelty Born to Die ei ollut aivan yhtä hyvä kuin Video Games, mutta jatkoi yhtä kaikki lupaavaa linjaa. Levy-yhtiön ja musiikkitoimittajien rakentama ennakkohype kasvoi lopulta sellaisiin mittoihin, että pienet livepätkätkin uusista biiseistä olivat salamannopeasti ahkerassa verkkolevityksessä. Samalla artistiraukan kävi yhä vaikeammaksi nousta odotusten tasolle.
Ei siis ihme, että levyarvostelijoiden ensireaktot ovat olleet suopeita mutta hivenen pettyneita. Arvosanat ovat vaihdelleet kahdesta tähdestä (Chicago Tribune) viiteen (The Independent).
Rumban arvion voi lukea helmikuun lehdestä, mutta ensi alkuun kysytään toimituskunnan ensireaktiot. Alla päätoimittaja Teemu Fiilin sekä avustajat Oskari Onninen ja Jussi Mäntysaari kertovat parin kuuntelun pohjalta muodostetun näkemyksensä levystä. Ja kerro toki sinäkin, arvon lukija, miltä albumi kuulostaa – Spotifystahan tuo löytyy.
Jussi Mäntysaari:
”Lana Del Reyn ’markkinointikulma’ oli sikäli aluksi väärä, että hänen suosiotaan lähdettiin kasvattamaan musiikkiblogien ja niiden rakentaman hypen kautta. Blogistaniassa Lanalla ei ole tulevaisuutta, hän kun on ehta pop-artisti övereine imagoineen ja spektaakkelimaisine videoineen.
Albumi on tarpeettoman pitkä, mutta ei sitä onneksi ainoastaan Video Gamesin ja Born to Dien varaan ole rakennettu. Biisit ovat kuin Fiona Applen Tidal-debyytiltä (1996), mutta varman päälle pop-koukutettuja. Tuotantomaailma taas sopivan kekseliäs ja tyylikäs muttei kuitenkaan rohkea.
Tiedän jo nyt, että tätä levyä tulee kuunneltua paljon.”
Teemu Fiilin:
”Kahden kuuntelun perusteella levy kuulosti lievältä pettymykseltä. Parilla kuulemalla korvan taaksen jääviä sävellyksiä ei ollut erityisen montaa, osa kappaleista suorastaan pitkästytti. Yllättäviä piirteitä olivat triphop-tyyppiset tuotantoratkaisut, joihin Lanan jazzahtava laulusoundi ja tyyli sopii hienosti. Muutenkin äänimaiseman elektronisuus oli yllätys Blue Jeans– ja Video Games -ennakkosinglejen orgaanisen tuotannon rinnalla. Lisäkuunteluilla ja pakkosoitolla ylimitoitetun (15 biisiä!) levyn joukosta varmasti nousee vielä uusia suosikkeja.”
Oskari Onninen:
”Kaikkien odotusteni vastaisesti Lanan levy on lopulta todella paljon lähempänä Britneytä ja Rihannaa kuin Feistiä. Keskitempoisten biisien r&b-sävyjä korostaa vielä Lanan tapa rytmittää tekstejään. Ensituntumalta levy vaikuttaa soundeiltaan turhan yksipuoliselta, eikä biisipuolikaan kanna loppuun asti. Etupainoisuutta korostaa parhaiden kappaleiden laittaminen aloitusviisikkoon. Uuden Video Gamesin perään on turha huudella – tosin minä en koskaan ymmärtänyt sen kappaleen neroutta. Kiinnostavinta antia albumilla ovat monin paikoin sen tekstit ja niiden maalaama kuva esittäjänsä hahmosta.”