Tästä lähtee Tuukka Hämäläisen lyriikkablogin neliosainen Rakkaus-sarja! Hommatkaamme yhdessä perhosia vastanpohjaan!
Teksti: Tuukka Hämäläinen
Tästä ei aihe enää paljon suurene: Rakkaus. ”Mitä se on, se rakkaus?” Jarkko Martikainenkin ihmettelee Rakkaus-albuminsa nimikkobiisissä.
Rakkaudesta on kirjoitettu niin paljon, että siitä on harvoin enää mitään uutta sanottavaa. Populaarimusiikki otti rakkauden aiheekseen jo siksi, että rock’n’roll oli suunnattu nuorisolle. Ja mikäs hormonaalista nuorisoa kiinnostaisi muu kuin rakkaus? Toisaalta nuoria olivat myös esittäjät. Rakkauslaulut liikuttivat yleisöä ja artisteja, joten ne vakiintuivat myös rock-lyriikan vakioaiheeksi. Ei sillä, etteikö ja varhaisempi musiikki olisi ollut pullollaan rakkausaiheita, kirjallisuudesta ja runoudesta puhumattakaan.
On esitetty sellainenkin radikaali väite, että kaikki biisit kertovat pohjimmiltaan rakkaudesta. Muun muassa Herra Ylppö on tokaissut näin. Olisi tietysti aivan tolkutonta pelkistämistä ja yksinkertaistamista sanoa, että Led Zeppelinin Achilles Last Stand tai PMMP:n Matkalaulu kertovat rakkaudesta. Mitä Ylpön kaltaiset huutelijat tarkoittavat on, että rakkaus on vaikuttava juonne kaikessa inhimillisessä toiminnassa, myös sanoituksissa.
Mä aion rakastua sinuun
sillä sinä et näytä
todellista luonnettasi
Eikä kukaan käytä
noin mustaa meikkiä
On mahdotonta nähdä
sieluusi silmistäsi
Mellakka, san. Herra Ylppö (Sata vuotta, 2008)
Kun sanotaan, että laulut kertovat rakkaudesta, kertovat ne tarkemmin sanottuna rakkauden kaipuusta, menettämisestä, ihanuudesta tai muusta sellaisesta. Harva kappale pyrkii oikeastaan määrittelemään rakkautta millään kokonaisvaltaisella, summaavalla tavalla.
Rakkaus on kuuro, rakkaus on sokea
meni jonon ohi, ei tervehtinyt pokea
rakkaus ei kersku, rakkaus ei lesota
otti juhlat haltuun, alko heti miten mesota
rakkaus
Rakkaus ei kuole, rakkaus on elävä
tuli käsirysy, ei aikonutkaan hävitä
rakkaus ei liiku vaikka se on nopea
tulipuna sade ja äärimmäisen kopea
rakkaus
Metallinen sheriffintähti, san. Samuli Putro (Stop, 2006)
Tietysti hillittömän moni biisi lisältää sanat ”Love is a – ”, mutta tämä on yleensä yksinkertainen vertaus, jolla yritetään kuvata jotakin rakkauden ominaisuutta. Lisäksi näiden rivien merkitys on yleensä tiiviisti yhteydessä kontekstiinsa, eikä välttämättä edes toimi erillään.
I want love to: roll me over slowly,
Stick a knife inside me, and twist it all around.
I want love to: grab my fingers gently,
Slam them in a doorway, Put my face into the ground.
I want love to: murder my own mother,
Take her off to somewhere, like hell, or up above.
And I want love to: change my friends to enemies,
Change my friends to enemies, and show me how it’s all my fault.
Love Interruption, san. Jack White (Blunderbuss, 2012)
Syy rakkauden kestävyyteen aiheena on selvä: ihmiset haluavat rakastua. Nekin, jotka ovat pysyvässä suhteessa kaipaavat luontaisesti sitä lehahtavaa ensimmäistä ihastusta, joka monien kohdalla tapahtuu vain muutaman kerran elämässä.
Rakkaudessa on myös jotain skitsofreenista, minkä Jack Whiten loistava Love Interruption tiivistää herkullisesti. Protagonisti kuvailee haluavansa rakkauden pilaavan kaiken elämässään ja julistaa sitten kertosäkeessä: ”I won’t let love disrupt, corrupt or interrupt me.” White tavoittelee tekstissään sitä irrationaalista ristiriitaa, joka rakkauteen luonnollisesti liittyy.
Rakkaus on tietysti tulkittu yksilöllisestä rakastumista laajemminkin. 1960-luvun hippi-idealismi piti rakkautta jonkinlaisena universaalina olotilana, jonka The Beatles laittoi sanoiksi All You Need Is Love -veisussaan. Kappaleen viesti on suhteellisen selkeä: rakkaudella mikä tahansa on mahdollista.
There’s nothing you can do that can’t be done.
Nothing you can sing that can’t be sung.
Nothing you can say but you can learn how to play the game.
It’s easy.
There’s nothing you can make that can’t be made.
No one you can save that can’t be saved.
Nothing you can do but you can learn how to be you in time.
It’s easy.
All You Need Is Love, san. John Lennon & Paul McCartney (single, 1967)
Toinen, omasta mielestäni paljon hienompi yhteenveto löytyy Abbey Roadin lopetusraidalta (jos Her Majestyä ei lasketa).
And in the end
the love you take
is equal to the love you make.
The End, san. Paul McCartney ( Abbey Road, 1969)
Aiheena rakkaus innoittaa kirjoittajia juuri tällaisiin, maailmaa syleileviin toteamuksiin. Rakkaudesta alkaa kuitenkin olla hankala sanoa mitään uutta. Siksi täytyykin kysyä, miksi miljoonan pop-renkutuksen ja iskelmän jälkeen enää vaivaudutaan kirjoittamaan rakkaudesta? Mikä siinä kiehtoo?
Yksi piirre rakkauden viehätysvoimassa ilmenee, kun katsotaan muita ”suuria” aiheita. Miten olisi sota, politiikka, luonto tai ihmisyys? Miltein mitä tahansa muuta aihetta tarkastellessa nousee vastalauseita ja ongelmia, sillä harvat aiheet ovat mustavalkoisia. Sen sijaan rakkaus tarjoaa tuntemisen hetkellä kaikkein selkeimmän viitekehyksen – se todella on mustavalkoista, minkä jokainen joskus rakastunut on varmasti todennut.
Yksinkertaisesta on aina helpompaa kirjoittaa ja tehdä kaunista. Rakkaus näyttäytyy ratkaisuna kaikkiin elämän ongelmiin, vaikka käytännössä se harvoin on sitä.
On kolme tärkeätä pientä sanaa
jos etsit vastausta
Rakkaus Rakkaus Rakkaus
Kolme pientä sanaa, san. Ismo Alanko (Jäätyneitä lauluja, 1993)
There’s a word and the word is love and it’s right for me,
It’s right for me, and the word is love.
Time and A Word, san. Jon Anderson (Time and A Word, 1970)
It’s so fine, It’s sunshine
It’s the word, love
The Word, san. John Lennon & Paul McCartney (Rubber Soul, 1965)
Koska rakkaus on niin kulunut aihe, sitä helposti ylenkatsotaan. Rakkauteen pätevät kuitenkin samat lait kuin muuhunkin kirjoittamiseen: jos pystyy tarjoamaan tuoreen näkökulman tai käsittelytavan, voi teksti olla suorastaan loistava. Tietysti perushuttukin riittää, jos tunnelma vastaa kuulijan tunnetilaa kuunteluhetkellä.
Joskus on jopa ajateltu, että pop-musiikin tapa käsitellä rakkautta on alkanut vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja rakkauden kokemukseen. Nick Hornbyn samannimiseen kirjaan perustuvassa High Fidelity -leffassa (2000) kommentoidaan aihetta osuvasti:
”What came first, the music or the misery? People worry about kids playing with guns, or watching violent videos, that some sort of culture of violence will take them over. Nobody worries about kids listening to thousands, literally thousands of songs about heartbreak, rejection, pain, misery and loss. Did I listen to pop music because I was miserable? Or was I miserable because I listened to pop music?”