Mark Lanegan: Sing Backwards and Weep
suom. Ari Väntänen
Like
Mark Lanegan syntyi äidille, jota vihasi, tuppukylässä, jota vihasi. Hän kävi koulua, jota vihasi. Liittyi bändiin, jota vihasi. Kun hän joi alkoholia, hän vasta vihasikin ja antoi sen näkyä. Laneganin muistelmissa valonsäteitä alkaa näkyä, kun hän alkaa rakastua. Orastavasta alkoholiongelmastaan Lanegan pääsee eroon löydettyään elämänsä rakkauden, heroiinin.
Rokkareiden elämäkerrat ja muistelmat ovat usein kliseekimppuja täynnä rock-elämäntyylin mytologisointia ja romantisointia. Tällä kertaa nähdään kolikon naarmuinen ja likainen kääntöpuoli. Ari Väntäsen suomentama Mark Lanegan: Sing Backwards and Weep on karua luettavaa: Laneganin teksti on karkeaa ja pääosin korutonta, sisältö katkeran sappioksennuksen liukastama nihilistinen pahoinvoinnin spiraali.
Ei tarvitse olla terveydenhuollon ammattilainen ymmärtääkseen, että on lääketieteellinen ihme, että Lanegan on itse kertomassa tarinaansa. Kuoleman portteja kolkutellaan, raajan amputaatiolta pelastutaan kuin ihmeen kaupalla, mustaa liejua lentää molemmista päistä mitä ankeimmissa lokaatioissa ja hämärimmille kujille jäädään kouristelemaan vieroitusoireden vallassa.
Kiertueet kuvataan kammottavina kokemuksina, jotka pyörivät vain seuraavan herskafiksin saamisen ympärillä. Niitä Lanegan lähtee metsästämään suoraan lavalta poistuttuaan, uusien kaupunkien pahamaineisimmista kolkista ryöstetyksi ja pahoinpidellyksi tulemisen uhalla.
Screaming Trees -laulaja on täynnä pyhää vihaa miltei kaikkia tapaamiaan kollegoita kohtaan: Lanegan kuristaa Al Jourgensenia puhelimen piuhalla väärän äänensävyn takia, Liam Gallagherin turpaan vetämisestä Lanegan haaveilee mitä värikkäämmin sanankääntein sivutolkulla. Näiden kaltaiset anekdootit rytmittävät muutoin varsin ahdistavaa teosta huumorilla, olkoonkin sysimustaa ja toksista huumoria.
Laneganin rakkaimmat ystävät olivat Nirvanan Kurt Cobain ja Alice in Chainsin Layne Staley, joiden tiedossa olevaa kohtaloa odottelee muistelmien edetessä alakuloisesti. He eivät ole ainoat Laneganin ympäriltä kuolleet tai muuten vain kadonneet ihmiset, ja mies alkaakin pitää itseään myrkyllisenä ympäristölleen. Tarkkanäköinen havainto tyypiltä, joka sitten taas palaa kokkaamaan crackiä pakolaisille myytäväksi.
Kovien huumeiden käyttöä kuvataan teoksessa inhorealistisesti: se muuttuu pikkuhiljaa pakkomielteiseksi, syö nopeasti ilon kaikesta ja lopulta kaikki pyörii vain sen ympärillä. Rojaltisekit vaihtuvat heroiiniin, sitten muu omaisuus, kunnes tehdään murtoja ja huijauksia, ja pian keräillään tupakantumppeja kaduilta kodittomana.
Ja – kuten sanottua – kuin ihmeen kaupalla Mark Lanegan on kertomassa oman tarinansa, joka on elimellinen osa underground-rockin ja grungen historiaa. Grunge, siinä sana, jota Lanegan vihasi sydämensä pohjasta.