Morrisseyn laajan tuotannon moniin kummajaisiin kuuluu helmikuussa 1995 ilmestynyt World of Morrissey -albumi, joka on sekalainen kokoelma albumiraitoja, liveotoksia, b-puolia ja singlejä. Se oli Manchesterin suuren miehen kunnianosoitus menneiden vuosikymmenten ”world of” -julkaisuille, jotka tarjosivat uteliaalle edullisesti hinnoitellun läpileikkauksen artistin tuotannosta.
World of Morrissey ei siis ollut definitiivinen läpileikkaus Steven Patrickin maailmasta. Mutta toisaalta: jokainen Morrisseyn albumi on definitiivinen läpileikkaus Morrisseyn maailmasta. Harva muu artisti on niin systemaattisesti ja tietoisesti työstänyt omaa universumiaan, jyrkästi moraalista ja sääntöjen ohjailemaa maailmankaikkeuttaan, jossa jokainen teko, arvo ja oletus liittyy peruuttamattomasti kaikkiin muihin.
Morrissey ei niinkään luo musiikkia kuin rakentaa mandalaa mosaiikinpalanen kerrallaan. On aika katsoa, mistä aineksista se koostuu.
Valtio ja sen palvelijat
Morrisseyn tekemisiä tarkemmin seuranneet ovat saattaneet huomata, ettei hän juurikaan välitä monarkiasta.
Jo 1980-luvulla The Smithsin Nowhere Fast- (1985) ja The Queen Is Dead -kappaleet (1986) näyttivät takapuolta kuningattarelle. Juuri ilmestyneen Low in High School -levyn kannen ”Axe the monarchy” -teksti mieltään osoittavan pikkupojan kyltissä on toinen hienovarainen osoitus siitä, etteivät herran mielipiteet ole 30 vuodessa juuri muuttuneet.
Mistä oikein johtuu Morrisseyn liki patologinen inho kuninkaallisia kohtaan?
1980-luvulla hän julisti, kuinka irvokasta on, että joku astelee 6000 puntaa maksaneessa mekossa tervehtimään kansaa, jolla on vaikeuksia saada kerätyksi rahat ruokaan. Saman toki voisi sanoa lähes jokaisesta poptähdestä ikinä, mutta tämä ei ole Morrisseyta haitannut. Tätä kirjoitettaessa kohua nostatti fanien keskuudessa valokuva, jossa Morrissey poseerasi liki 1500 dollaria maksaneessa Alexander McQueenin villapaidassa, vieläpä oikean eläimen villasta tehdyssä.
Toki myös demokratiassa on omat ongelmansa Morrisseyn maailmassa. World Peace Is None of Your Business -albumin (2014) nimiraidalla hän julisti ”each time you vote, you support the process”. Viime vuonna hän toisti saman ajatuksen yllyttämällä amerikkalaisia olemaan äänestämättä kumpaakaan ehdokasta.
Morrissey on siis epäilemättä anarkisti, mitä tukee hänen syvä inhonsa elämäämme ohjailevia auktoriteetteja kohtaan. Tämä ilmeni jo Smithsin kappaleessa Headmaster Ritual (1985), jossa hän esitti manchesterilaiset koulut kafkamaisina rangaistussiirtoloina. ”En selvinnyt hengissä koulusta”, Morrissey totesi niinkin myöhään kuin 2004.
Kypsällä iällä hän on tosin myös tajunnut, ettei systeemi ole herkkua siinä työskenteleville aikuisillekaan. Teachers Are Afraid of the Pupils (1995) kuvaa koulumaailmaa oppilaiden ja näiden vanhempien uhkaileman opettajan näkökulmasta: ”To be a finished would be a relief”, uupunut opettaja voihkii äänellä, joka voisi yhtä hyvin olla Morrisseyn oma.
Oikeuslaitosta Morrissey karsasti jo vuonna 1994, jolloin hän lauloi ”I bear more grudges than lonely high court judges”. Todelliseksi inhoksi suhde kääntyi kuitenkin vasta vuonna 1996, jolloin Morrissey hävisi oikeusjuttunsa Mike Joycea ja Andy Rourkea vastaan.
Tämä tappio poiki tähän mennessä 21 vuotta ihmiskunnan historian sitkeintä ja visvaisinta katkeruutta, kuin limaa maailman saastaisimmasta ontelosta, noin 47 sivun jakson Morrisseyn Autobiographyssa ja kappaleen Trouble Will Come in the End, joka jouduttiin poistamaan Maladjusted-levyn (1997) brittipainoksesta uusien oikeusjuttujen pelossa.
Yhtään paremmin eivät Morrisseyn suosion tavoittelussa pärjää poliisit, kuten kappaleen Who Will Protect Us from the Police? (2017) nimestä voi päätellä. Kappale kertoo Venezuelasta, mutta jo sitä ennen Morrisseyn tuotanto on täynnä viittauksia virkavaltaan, joka sortaa vain kiusaamisen ilosta tai suojellakseen korruptoitunutta eliittiä.
Mitä taas mediaan tulee… Journalists Who Lie (1990) tyhjentää teeman varsin hyvin.
Valtion suurimpia syntejä on ihmisten lähettäminen sotaan, mutta syyttömiä eivät ole sotilaatkaan. Uuden albumin kappaleella I Bury the Living Morrissey ottaa viattomuuttaan vakuuttelevan sotilaan hahmon – vaikka ilman sotilaita ei olisi sotaa, Morrissey järkeilee biisin ei kovin syvälle piilotetussa piilotekstissä.
Tämä on helposti hahmotettavissa kosmopoliitin miljonäärin asenteeksi. Sellaisen, jonka ei koskaan tarvitse pelätä Los Angelesin kartanonsa joutuvan vieraan maan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi.
Yksinäisyyden maantiede
Smithsin aikana Morrisseyn maailma rajoittui Englantiin, ja vieläpä nostalgiasävytteiseen kuvaan menneestä Englannista; tuohon myyttiseen maitoisen teen, sähkökatkojen ja mustavalkotelevisioiden maailmaan, jonka vain suhteellisen vaikeasti saatavilla oleva popmusiikki auttoi räjähtämään väreiksi.
Tässä universumissa suurin mahdollinen seikkailu oli muutto Lontooseen, mikä joka tapauksessa johti epävarmuuteen (London, 1987) ja pahimmillaan turmioon (Half a Person, 1987).
Smithsin kotiseutuhenkisyyttä korostivat levynkansien mustavalkokuvat menneiden vuosikymmenten esoteerisista englantilaistähdistä ja tietenkin yhtyeen nimen arkisuus. Aikana, jolloin poptähdet kiipeilivät toistensa ylitse keksiäkseen bändeilleen mahtipontisia nimiä (kuten Orchestral Manoeuvres in the Dark) ja kuvatakseen musiikkivideoita eksoottisissa maissa, tämä oli suurinta mahdollista kapinallisuutta.
Sitten maailma muuttui, mutta Morrissey pohjimmiltaan ei. Siksi häntä ei ajanut Englannista maailmalle raha, maine eikä maailman digitalisoituminen vaan hävitty oikeusjuttu. Jotta hänen ei tarvitsisi maksaa Mike Joycelle korvauksia Smiths-vuosien maksamattomista palkkioista, Morrissey tuomitsi itsensä maanpakolaisuuteen viedäkseen omaisuutensa alipalkatun rumpalin ulottumattomiin.
Miehen 2000-luvun tuotanto onkin täynnä viittauksia vieraisiin maihin.
Kun albumi You Are the Quarry (2004) ilmestyi, Morrissey oli asunut jo seitsemän vuotta Los Angelesissa. Siksi levy alkaakin julkeasti kappaleella America Is Not the World, jolla hän hyökkää Yhdysvaltojen ulkopolitikkaa vastaan ja protestoi sen yritystä tehdä koko maailmasta kulttuurisen siirtomaansa. Ja tietenkin – mikä on kaikista rikoksista pahin kuviteltavissa oleva – Morrisseyta sapettaa, että Yhdysvallat antoi maailmalle hampurilaisen.
Albumilla kappaletta tasapainottaa All the Lazy Dykes, ulkopuolisen ihaileva oodi Santa Monica Boulevardin lesbokapakoille ja -kahviloille.
You Are the Quarrya seurannut The Ringleader of the Tormentors (2006) oli ylistyslaulu Roomalle, kun taas Years of Refusal (2009) sisälsi kappaleen I’m Throwing My Arms Around Paris. Sen kertoja ei niinkään syleile Pariisia ihmisineen vaan pelkästään sen rakennuksia: kiveä, betonia ja arkkitehtuuria – lihallisemmat ja siksi oikukkaammat ihmiset kun ovat jälleen kerran tuottaneet Morrisseylle pettymyksen.
Yhä vain etäämmälle on Morrissey ajautunut ikuisella matkallaan rakkautta etsiessään. Ja siitä nimenomaan on näissä lauluissa kyse: kun hän laulaa Scandinavialla (2014) ”Stab me in your own time in Scandinavia” ja Mexicolla (2004) ”In Mexico I lay on the grass and I cried my heart out”, kappaleet eivät oikeastaan kerro mitään Skandinaviasta tai Meksikosta vaan ainoastaan ihmisten petollisuudesta ja systeemin julmuudesta, jotka maiseman kauneutta vasten heijastuvat entistä julmempina ja lohduttomampina. Kuten jo tämän levyttämättömän kappaleen nimi kertoo: People Are the Same Everywhere (live-debyytti 2011).
On toki Morrissey kirjoittanut toisenlaisiakin lauluja ”ulkomaista”.
Istanbul (2014) kertoo isästä etsimässä homopoikaansa kaupungin alamaailmasta, kun taas uudella albumilla The Girl in Tel Aviv Who Wouldn’t Kneel (2017) ja Israel (2017) yrittävät ymmärtää sitä mikä on ymmärtämättömissä, Lähi-itää siis. Toki Amerikan kavaluus näkyy täälläkin: ”The ground weeps oil”, Morrissey runoilee samalla kuin soimaa jenkkejä, jotka puhuvat liian kovalla äänellä ja hymyilevät liian monilla hampailla.
Morrisseyn maailmankuva on siis laajentunut kuin renkaat vedessä, johon on heitetty kivi. Kun keskikohta on jo tyyni – Morrisseyn ja Englannin romanssi on jo paljon kuolleempi kuin kuningatar koskaan tulee olemaan – aallot puskevat itseään yhä kauemmaksi, pienempinä kuin syntykohdassaan, mutta eivät yhtään vähemmän merkityksellisinä.
Diili on selvä: jos rakastatte tätä Manchesterin miestä, kutsukaa hänet keikalle ja palvokaa häntä. Vastapalveluksena hän omistaa laulun teille ja maallenne, paikalle jonka paratiisillisuutta pilaavat vain muut ihmiset ja muualta tunkeutuvat vaikutteet.
Mutta onko Morrissey rasisti? Kysymys on niin suuri, ettei siihen voi tässä yhteydessä puuttua. Mutta myös sellainen elefantti huoneessa, ettei sitä voi kokonaan ohittaa.
Nämä asiat tulevat selviksi hänen tuotannostaan: a) Morrissey ei pidä kauheasti ihmisistä minään yksilöä laajempana yksikkönä, b) hän rakastaa vieraita kulttuureja, c) hän inhoaa globalisaatiota ja siitä johtuvaa kulttuurien sekoittumista.
Näistä seikoista kukin voi vetää omat johtopäätöksensä.
Ihmiset, eläimet ja jumalat
Morrisseyn tuotannon suuri paradoksi on se, että hän yhtä aikaa inhoaa ihmiskuntaa ja rakastaa yksilöitä.
Misantropia on yhtä aikaa koodattu syvälle Morrisseyn tuotantoon ja maalattu julkisivuun. ”Elämä on sikolätti”, hän julisti yksitoista vuotta sitten. Israel-kappaleella hän puolestaan väittää Maan olevan vain mielisairaala, vankisellien kennosto. Eikä taivaisiin kannata katsoa, sillä ne pysyvät tyhjänä.
Kautta tuotantonsa Morrissey on käyttänyt uskontoa ja Jumalaa vain lavasteena ja vitsin koukkuna. Satan Rejected My Soul (1997), I Have Forgiven Jesus (2004) ja There Is a Place in Hell for Me and My Friends (1991) ovat kaikki eräänlaisia stand-up-rutiineja, joiden punchline tulee ilmi jo nimessä.
Toisin kuin ihmisiä, eläimiä Morrissey on aina rakastanut pyyteettömästi. Siksi Meat Is Murder (1985), siksi Bullfighter Dies (2014) ja siksi alituinen puhe eläinten oikeuksien ja eläimien puolesta.
Joskus tosin tuntuu siltä, kuin Morrissey rakastaisi enemmän ihmisten tuomitsemista kuin itse aatetta; tästä kielivät myös hänen useat epäjohdonmukaisuutensa, kuten vaikkapa jogurtin syöminen viime vuosiin asti.
Hienoimmillaan Morrissey on osannut käsitellä sivullisuutta ja ulkopuolisuutta paremmin kuin kukaan popmusiikissa. Eikä tällöin ole ollut kyse mistään glamoröösistä ja seksikkäästä syrjään jättäytymisestä, kuten Sueden lauluissa, jossa useimmiten kauniit nuoret ihmiset romantisoivat sitä, etteivät he saa porvarillisesta elämästä kiinni samalla tavalla kuin ikätoverinsa.
Kukaan muu kuin Morrissey ei olisi kirjoittanut sellaista laulua kuin November Spawned a Monster (1990), jossa yhteiskunnan projisoima alentuvaisuus rinnastuu vaikeasti vammaisen tytön (pelkkä ”kelvottomien raajojen teline”) unelmaan päästä jokin päivä valitsemaan ja ostamaan itselleen vaatteita. Säkeet, kuten ”And if the lights were out / Could you even bear / To kiss her full on the mouth” rikkovat kerralla kokonaisen tabupatteriston.
Tai kenelle muulle miesartistille voisi tulla edes mieleen ryhtyä viimeisillään raskaana olevaksi naiseksi, kuten Morrissey teki kappaleella Pregnant for the Last Time (1991). Tai kirjoittaa laulu omasta maineestaan liikoja luulevasta rikollisesta (Last of the Famous International Playboys, 1989). Tai pahamaineisen irlantilaisen Mountjoy-vankilan vangista 1800-luvulla (Mountjoy, 2014). Voisiko kukaan Suomessa tai muuallakaan kirjoittaa edes vitsinä sen nimistä kappaletta kuin Olet sydämeni valittu, läski?
Juuri tällaisista vinjetinomaisista pienoisnovelleista löytyy Morrisseyn taiteen arvokkain ydin. Se ei löydy hänen myöhäisvuosien poliittisista (anti)oivalluksistaan. Eikä sitä havaitse hänen avoimen omakohtaisista ja henkeäsalpaavan katkerista vuodatuksistaan.
Nuori Morrissey oli kiinnostava ja kiehtova hahmo, harvinaisen komea nuori mies, joka silti väitti olevansa rakastamattomissa. Smithsin tuotanto, joka tehtiin pyörremyrskynomaisesti viiden vuoden aikana, rakentuu juuri tämän tyypin tavalle havainnoida maailmaa.
Siksi nuorta Morrisseyta oli ja on helppo rakastaa. Mutta 58-vuotiasta miljonääriä on vaikeampi, etenkin sellaista joka käyttäytyy kuin maailman vanhin teini-ikäinen – ja jonka verrokkina oleva nuoren Morrisseyn hahmo on omalla tavallaan ikuinen ja iätön.
Mutta onko Morrisseylla mitään positiivista sanomaa? On. Sen hän esitti jo vuonna 1983 kappaleella Accept Yourself, joka ilmestyi This Charming Man -singlen b-puolella. Mitään ei koskaan löydä, Morrissey lauloi, kun ei avaa silmiään. ”Koska aiot hyväksyä itsesi?” hän kysyi, ja vaikka itse kappaletta pidetään varsin vähäisenä Smithsin tuotannossa, sen sanoma puhutteli jo tuolloin yhtyeen fanikuntaa.
Useammin siteerattuna sama ajatus on I Know It’s Overin (1986) säkeessä ”It takes guts to be gentle and kind”. Kaikki ne laulut Thatcherin laittamisesta giljotiiniin, tyttöystävistä koomassa, puskissa väijyvistä lapsentappajista, itsemurhaan koulun portaikoissa heittäytyneistä opiskelijatytöistä… Ehkäpä ne ovat vain ikkunasomistusta tämän totuuden ympärillä, sillä ne osoittavat, että maailma ei tosiaan ole hellä ja kiltti paikka.
Näin haluan uskoa. Ja siksi minäkin olen valmis antamaan Morrisseylle anteeksi mitä tahansa.
Tässäkin kirjoituksessa apuna on ollut Simon Goddardin korvaamaton teos Mozipedia (vuoden 2009 laitos).