Rumban juttusarjassa nostetaan esiin nousevia ja potentiaalisia nimiä. Jutussa käydään läpi paitsi artistin suhtautumista musiikkiin, myös sitä miten artistin polulle ikinä päädyttiin. Edellisessä osassa oli Tupla W, sen löydät täältä.
Tänä lauantaina Rumban kysymyksiin vastaa Iida Niini, joka julkaisi viimeisimmän singlensä Miltä mä näytän Alakulttuuritalon kautta helmikuun alkupuolella. Kappale syntyi alunperin Niinin ja Toni Heinosen yhteistyöstä ja ajatusleikistä. Heinonen kuitenkin menehtyi äkillisesti helmikuussa 2021, ja single julkaistiin hänen muistoaan kunnioittaen.
Mikä soi napeissa juuri nyt?
”Nyt just Labrinth – Imagination & the Misfit Kid. Tämä albumi kuulostaa siltä, kun pitkän pimeyden jälkeen pilvipeite siellä täällä vähä rakoilee, sininen taivas näyttäytyy ja ajoittaisiin valonsäteisiin vain sulaa. Sellainen maisema mun sisällä on just nyt, siksi tämä.”
Mist sä tuut?
”Olen Vantaalta kotoisin, nyt mä ihmettelen elämää mun koiran Lailan kanssa Vuosaaressa. Tämä on hyvä mesta meille, paljon metsää ja merta mihin unohtua. Mä olen kai aika erakko välillä ja välillä en yhtään. Ehkä mä olen aina vähän johonkin kallellaan, vähän epätasapainossa, sopivasti.”
Silloin tajusin, että haluan artistiksi?
”Enemmänkin tuntuu että musiikin tekemisen ääreltä sitä aina itsensä löytää, sinne päätyy ja sitä kohti on aina matkalla. Tuli mieleen nyt, kun naapurissa kaverit hakivat niiden bändiin laulajaa, ja oli ihan koelaulupäivä, johon päätin osallistua. Mä satuin olemaan se, joka bändiin pääsi. Varmaan koska muita hakijoita ei myöskään ollut. Kävi ilmi sitten, että ruvetaan harjoittelemaan Tiktakin biisejä. Mulla ei todellakaan ole mitään Tiktakia vastaan, päinvastoin! Mutta siltikin muistan vain, kuinka sinä iltana olin tosi ahdistunut ja itkin äitini puseroon, että mä en tiedä voinko sittenkään liittyä tähän bändiin, kun mä en tiedä voinko laulaa toisten biisejä, musta vain tuntuu että mun pitää laulaa mun omia. Olin jotain 8-vuotias, dramaattista!”
Musiikillinen esikuvasi?
”Huh, tämä on vaikea. Mietin tätä pitkään ja olisin halunnut vastata jotain muuta, mutta hitto, tämä on rehellinen vastaus. Musta tuntuu, että mulla ei ole yhtä esikuvaa ylitse muiden. On niin paljon ihmisiä, joiden tekemistä ihailen. Niiden omia tapoja tehdä ja luoda, rohkeutta ja vahvuutta olla mitä ikinä sitten ovatkaan. Mut sytyttää ja mua energisoi nähdä, kun joku on rohkea, intohimoinen ja uskoo siihen mitä tekee, koska sitä vain haluaa tehdä, ja se tuntuu oikealta. Se on hienoa! Se rohkaisee mua ja mä haluan pyrkiä siihen myös. Siinä on ihan erityistä voimaa. Jos joku pitää mainita, niin Yona on ollut joku, jonka matkaa ja tekemistä on ollut vaikuttavaa seurata. Niin monia biisejä, jotka tuntuvat jossain ihan ytimessä asti.”
Supervoimasi?
”Mun supervoima on varmaan varjotyöskentely. Sitä olen joutunut tekemään elämäni aikana todella paljon. Se ei ole helppoa, mutta se on mun supervoimani. Usein se on se osa mua, jolla on sanottavaa, mutta se ei ole niin näkyvissä. Sen unohtaa välillä itsekin. Sieltä löytyy ainakin tärkeä elementti, syvyys.”
Jos nyt kuulisit musiikkiasi ensimmäistä kertaa niin mihin siinä rakastuisit?
”Mä rakastuisin varmaan tunnelmaan. Se on usein mun biisien alku; joku vahva tunne sisällä, jonka haluan tehdä näkyväksi ja kuuluvaksi, todelliseksi. Mä olen tunteellinen ja dramaattinen ihminen. Tätäkin haastista kirjoittaessa on pakko myöntää, että tiputin pari kyyneltä. Mä ainakin toivon, että se on jotakin mikä välittyy: suuret tunteet ja oivallus!!!”
Iida Niini?
”Mä haluan elää enemmänkin yksi päivä kerrallaan, ja se sama todellakin musiikissakin. Mitä vähemmän määrittelen sitä mitä olen tekemässä ja mitä olen, sitä enemmän mulla on vapautta luoda. Musiikki ja luominen on mulle jonkunlainen pyhättö, eikä mulla ole parempia sanoja kuvaamaan tätä pyhyyttä.”
”Siksi haluankin lainata mun isoisää Olavi Vartiaa. Hän kirjotti kirjan rakkaudestaan musiikkiin, jota ei koskaan julkaistu. Musiikin sininen lintu päättyy näihin sanoihin: ’Emme voi kovin paljon muuttaa olemassaolomme seikkoja emmekä vaikeuksia, emme voi onnistua kaikissa pyrkimyksissämme emmekä voittaa ainakaan lopullista taisteluamme. On vaarallista rakentaa pilvilinnoja reaaliseen maailmaan, koska niiden särkyminen tietää tuskaa. Musiikin maailmassa voimme leikkiä illuusioilla ilman vaaraa, voimme seurata voitollisia ja sankarillisia ja ankaria taisteluja ilman veren vuodatusta ja katkeruutta. Musiikki on sielunsauna, syvähenkinen sielunkylpy, joka sekä rauhoittaa että virkistää. Miksi emme kylpisi?'”