Rockfest
12.–14.6.2025
Turku
Aiemmin Vantaalla ja Hyvinkäällä järjestetty Rockfest piti 2024 välivuoden ja saapui tänä vuonna Turkuun. Vaikka ”rockin tuominen” Turkuun antoi mainoskampanjassa mahdollisuuden leikkimieliseen irvailuun Ruisrockin suuntaan, oli ratkaisu muutenkin onnistunut. Gatorade Centerin, eli Tepsin kotiareenan, ympärille rakennettu festarimiljöö oli toimiva.
Siirtymät alueen sisällä olivat helppoja, lavarakennelmia ei ollut tehty VIP-karsinoiden ehdoilla, eikä erityisempiä pullonkauloja syntynyt. Lisäksi tunnelma oli varsin hyvä, ja ruokakojujen tarjonta sekä muun oheistoiminnan mahdollisuudet monipuolisia. Lokitkin loistivat poissaolollaan.
Pääasia on toki musiikki. Kokonaisuudessaan festareita vietettiin torstaista lauantaihin, ja kattaus oli kirjava. Lauantaille oli kasattu herkkua etenkin brittirockin ystäville, kun lauteille nousivat The Cult, Manic Street Preachers ja Muse. Rumban toimitus lähti tutkimaan festarin menoa kolmen M-kirjaimen turvin lauantai-iltana.
M1
Manic Street Preachers julkaisi tänä vuonna Critical Thinking -albumin, joka oli bändin ensimmäinen omista kappaleista koostettu kokonaisuus neljään vuoteen. Kriitikoiden kehumalta levyltä kuultiin Turussa uutuuden viehätyksestä huolimatta vain kolme biisiä.
Toisaalta hyvä niin, sillä vaikka bändi soi mainiosti ja James Dean Bradfieldin ääni oli kiitettävän kirkas, yhtye ei saanut yleisöä kunnolla haltuunsa hiteistäkään huolimatta. Toki ei vaikuttanut edes löytyvän halua siihen – lopun yhteislaulatus oli ainoa poikkeus.
Vaikka yhtyeellä riittää mainioita ikivihreitä, jäi keikka harmillisen tasapaksuksi, jopa hivenen tylsäksi. Parasta antia olivat The Holy Bible -albumilta löytyvä She Is Suffering sekä solistin suurimmaksi osaksi yksin esittämä The Everlasting. Lauantai-illan hyvässä kesäsäässä olisi sopinut odottaa enemmän.
M2
Toista oli meno sitten lauantain vetonaulan parissa. Muse on jo siinä iässä oleva yhtye, että sen alkuaikojen faneilta saattaa löytyä paenneen hiusrajan lisäksi vähintäänkin asuntolaina, avioero tai piirun verran stressaavammat lääkärivisiitit. Kuitenkin, Coldplayn tapaan, bändi on osannut uudistaa itsensä suoraviivaistamalla menoaan, saaden samalla uusia faneja – sellaisia, jotka eivät ole joutuneet väittelemään yhtyeen yhtäläisyyksistä Radioheadiin.
Kolme vuotta sitten edellisen levynsä julkaissut trio on heittämällä tämän kesän kovimpia festarikiinnityksiä ja nostalgia-osastolla kiistaton ykkönen. Orkesteri lopetti lyhyen keikkataukonsa kahdella Suomen-keikalla, joista ensimmäinen tapahtui kenraaliharjoittelun muodossa Helsingin Kulttuuritalolla. Yhtye palaa uuden musiikin pariin julkaisemalla Unravelling-singlen juhannuksena, ja vielä massiivisempi kiertue varmasti häämöttää tulevaisuudessa.
Tuleva single esitettiin heti keikan kärkeen – olikohan tavoitteena uuden biisin näkyvyyden maksimointi fanien kuvatessa keikan alkuhetkiä? Erityisempiä muistoja siitä ei jäänyt. Onneksi syvään päätyyn hypättiin heti toisena esitetyn Stockholm Syndromen voimin. Samalla esiteltiin koko keikan linja – tänään mennään kovaa, balladit jätetään pois ohjelmistosta.
Vaikka Muse toki erottuu joukosta jo Matt Bellamyn laulutavan sekä salaliittoteorioita vilisevien sanoitustensa ansiosta, erityisesti se on naulannut asemansa rautaisen livekunnon avulla. Eikä Turku tehnyt poikkeusta. Trio säteili esiintymisen iloa ja naureskeli avoimesti. Se välittyi myös yleisölle, joka oli bändin pauloissa ensimetreiltä lähtien. Linjastaan poiketen tyylikkäästi kokomustiin pukeutunut Bellamy huokui aivan uudenlaista karismaa, joka korostui erityisesti hänen ollessaan välillä pelkästään mikin varressa. Ja sanokaa turakaiseksi, mutta tuntui kuin bändin jäsenillä olisi Suomessa oikeasti ihan kivaa.
Settilistalla kuultiin tasaisesti materiaalia debyyttiä lukuun ottamatta. Vanhempi materiaali oli säästetty keikan alkuun ja loppuun. Uudempi materiaali kalpenee vanhojen hittien rinnalla, mutta niiden kohdalla oli panostettu enemmän visuaaliseen antiin ja serpentiinipamauksiin.
Trio oli valjastanut keikkakokoonpanoon lukeutuvan multi-instrumentalisti Dan Lancasterin vastaamaan parista hyvin elektrovetoisesta välisoitosta, mikä mahdollisesti ennakoi sitä, että seuraavaksi bändi hyppää vielä syvemmälle sähköisiin maailmoihin.
Varsinaista encorea ei tullut, ja bändiltä olisi mielellään kuullut lisää. Keikan päättäneen Knights of Cydonian surf rock -riffeistä on toki vaikea pistää paremmaksi – mutta ei mahdotonta.
Muse on nyt esiintynyt Suomessa jo 15 kertaa kaikissa mahdollisissa paikoissa Olympiastadionista Nosturiin. Edellisestä vierailusta oli kulunut jo kuusi vuotta, joten ehkä siksikin bändin esiintyminen tuntui erityisen freesiltä. Bändin suosiota Suomessa voisi analysoida hyvinkin pitkästi. Jossain määrin kappaleissa on jopa iskelmän kanssa flirttailevia säveliä. Tärkeintä on silti se, että trio tuntee yleisönsä.
M3
Ilta huipentui koko festarin naulanneeseen Mokomaan. Alueelta on sen verran matkaa asutukseen, että metallia sai takoa vielä keskiyön jälkeen. Ei Helsingissä sellaista!
Vaikka Musen myötä endorfiinia oli jo vapautunut, sai Mokoma silti vedettyä yleisön imuunsa. Kenties syynä oli Marko Annalan ja kumppanien itäsuomalaisen lupsakka lavapreesens. Mokoma on eittämättä yksi Suomen parhaista livebändeistä – ja kenties maailman paras suomenkielinen metallibändi. Oli siis Rockfestilta nappivalinta lukita juuri Mokoma viikonlopun viimeiseksi esiintyjäksi kesäillan hämärtyessä. Jäähdyttelemään ehtii sitten myöhemmin.
Tällä otanalla Rockfestille voisi povata iloista jatkoa Turussa. Ja uskomme, että Ruisrockin somevastaavatkin ovat siitä ihan mielissään.
Tuomas Aflecht