Näkemiin, PMMP – Rumban kriitikot jättävät haikeita ja happamia jäähyväisiä

PMMP julkaisee vanhoja biisejä uuteen asuun saattavan levyn, tekee mittavan syysrundin ja jää sitten määrittelemättömän pituiselle tauolle. Aika näyttää, tarkoittaako tämä todellista lopettamista vai parin vuoden taukoa ennen comeback-keikkaa.

Kuva: Miikka Lommi/Tuomas Järvelä

Siltä varalta, että 2000-luvun suurin ja väitetysti myös ansioitunein suomipop-bändi todella katoaa ikuisiksi ajoiksi, pyysimme Rumban kirjoittajia nimeämään biisin, josta heidän mielestään yhtye ansaitsisi tulla tulevienkin sukupolvien löytämäksi. Kirjoittajat saivat myös kertoa muuten vain fiiliksiään hivenen yllättävästä lopettamisuutisesta. Ajatuksia tulikin monenlaisia, katso esimerkiksi alimpana oleva Janne Flinkkilän näkemys.

Ja tästä lähtee:

”Jos yksi kappale on pakko valita, päädyn Päiväkotiin: sovituksellisesti, melodisesti ja sanoituksellisesti nerokkaan monitasoinen kappale, jota täydellisempää popsinfoniaa ei ole tässä maassa tehty. Ennen kaikkea PMMP tullaan kuitenkin muistamaan kolmen erinomaisen albumin putkesta: Kovemmat kädet (2005), Leskiäidin tyttäret (2006) ja Veden varaan (2009) hyödynsivät, uudistivat ja tiivistivät suomalaisen popmusiikin perinnettä niin vimmaisesti ja taitavasti, että vähemmästäkin palaisi loppuun. Ilmeisesti viimeiseksi jäävä kokonaan uudesta materiaalista koostunut studioalbumi Rakkaudesta (2012) enteili jo kaivon kuivumista, vaikka puolet sisällöstä vielä tuttua laatutavaraa olikin. Kepeitä multia ja kivutonta ylösnousemusta kiitollisena toivoen, Samuli.”

– Samuli Knuuti

Päiväkoti. Itsestäänselvä valinta, mutta PMMP-diggailuni on ollut melkein aina juuri niiden itsestäänselvien biisien varassa. Päiväkoti oli kuitenkin biisi, jonka kuultuani tajusin, että PMMP tekeekin oikeasti hyvää musiikkia, kun Rusketusraitojen myötä pidin yhtyettä lähinnä huonona vitsinä, enkä samasta syystä edes tsekannut koko debyyttilevyä. Kuinka kivaa on olla joskus väärässä.”

– Teemu Fiilin

”Biisivalintani on Joku raja. Perustelut: biisi kertoo karusta aiheesta kevyesti mutta niin peittelettömästi, että sisältä kylmää joka kerta sitä kuunnellessa. Kappale onnistuu kuitenkin välttämään pahimmat kliseet, eikä aiheella mässäillä turhaan. Joku raja on loistava osoitus duon taidoista sanoittajina: he osaavat kirjoittaa rankoistakin aiheista alleviivaamatta asioita liikaa, vaan kuulija voi hienovaraisten vihjeiden avulla päätellä, mistä biiseissä on oikeasti kyse. Sitä jään kaipaamaan.”

– Laura Korpikunnas

”Uutisesta tuli ensin mieleen se klassinen: kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kansanviisaus koskee myös PMMP:n kaltaisia superbändejä, joita on rakastettu albumista toiseen, levyllä ja livenä. Samalla uutinen ei oikeastaan tuntunut uutiselta, koska sekä Mira että Paula ovat tehneet tahoillaan jo niin paljon kaikkea PMMP:n ulkopuolista. Jälkimmäisen nimi on koristanut viime vuosina joka toista suomalaista näytelmää, elokuvaa ja levyn kansilehteä. Vuosi sitten ilmestyneellä Rakkaudesta-levylläkin oli jo pieni lähtemisen meininki, vähemmän anarkiaa.

Suomalainen popmusiikki on paljosta velkaa PMMP:lle. Maan sanoitusperinne voisi mielellään ottaa pari yksityistuntia Paula Vesalalta.

Jos PMMP pitäisi muistaa yhdestä biisistä, on pakko valita Joku raja. Se ei ole bändin paras biisi, mutta siinä kiteytyy mielestäni kaksi asiaa, joista bändi tunnetaan: 2000-luvun parhaat bileet (Päät soittaa, Matkalaulu, Kesäkaverit) ja rankat aiheet (Lautturi, Kovemmat kädet, Pariterapiaa).”

– Anna Brotkin

”Mahdotonta sanoa yhtä biisiä, mutta PMMP tulisi muistaa kaikista niistä kappaleista, joilla se käsittelee vaikeita aiheita kuulostamatta vaivaannuttavalta. Kovemmat kädet, Viimeinen valitusvirsi ja Pariterapiaa esimerkiksi. Seuraava sukupolvi voi myös olla kateellinen niille, jotka ovat päässeet näkemään PMMP:n livenä. Oma PMMP-tähtihetki on keikka Vantaan Louhelan ostarin Kultakaivos-ravintolassa.”

– Jussi Mäntysaari

Etkö ymmärrä – kaksi tuoretta äitiä pelottelee pilttejä perinteikkäällä superklassikolla, johon on väännetty painajaismaisen vääristyneet taustat. Musansa ei ole koskaan napannut henkilökohtaisella tasolla, mutta asennetta on arvostettava. Jos ja kun sävellyskynästä on muste kuivunut ja tuntuu, että lehmä on lypsetty loppuun, lopettaminen tai pitkä tauko on ainut järkevä vaihtoehto. Eivät Erin ja Jonnakaan olisi voineet ikuisesti kimpassa jatkaa.”

– Markus Laakso

”Sanoituksellisesti olen jostain syystä pitänyt aina Veden varaan -albumin San Franciscosta. Siinä käsitellään uhmakkaasti erilaisuutta ja joukkoonkuulumisen painetta, mutta samalla teksti on traaginen, sillä kertoja tuntuu vain haaveilevan kuvaamastaan vapaudesta. PMMP:n myötä katoaa juuri se Joku raja -kappaleestakin tuttu uhma ja raivokkuus, jota harvempi kotimainen artisti 2000-luvulla edustaa, sukupuoleen katsomatta.”

– Tuukka Hämäläinen

”2000-luvun hienoimman suomalaisyhtyeen lopetusuutinen ei tullut yllätyksenä. Rakkaudesta-albumilla alkoi joi maistua iltarusko, kiimaisin into tai puhuttelevimmat ideat loistivat poissaolollaan. On hyvä pitää taukoa, jos siltä tuntuu. Ainahan voi palata tai tehdä muita projekteja. Ainakin Paula Vesalalta sellaisia tuntuu pulpahtelevan.

PMMP:ltä löytyy heittämällä albumillinen täysien pisteiden klassikkobiisejä, mutta juuri tänään nostaisin esiin maailman kauneimman laulun: Oo siellä jossain mun. Muista huippuhetkistä Lautturin kouraiseva puhuttelevuus on omaa luokkaansa. Joutsenet tulee säilymään karaoke-klassikkona vuosikausia. Tässä elämä on nostaa aina kyynelet silmiin, Kesäkavereiden elinvoima täräyttää käsittämättömällä vimmalla.”

– Aleksi Kinnunen

”Olin PMMP:n esikoislevyn julkaisukeikalla Hercules-ravintolassa syksyllä 2003. Kaksi naista kohkasi ja kaatuili yliyrittämisen kiimassa ja esitti Rusketusraidat-nimisen kappaleen, josta oli tullut edelliskesän ärsyttävin idioottihitti.

Käteen jäi jokunen drinkkilippu, joten jäimme tuhoamaan niitä italialaisen ystävättäreni kanssa. Julkaisutilaisuuden jälkeen sisään alkoi puskea Juha Föhr -tyyppistä herrasmiestä. Kävi ilmi, että baarissa alkoivat kanta-asiakasbileet. Saimme ovelta lisää juomalappuja. Istuimme ’pimiöön’ johtavan oviaukon vieressä ja italialainen ystävättäreni ihmetteli suljettuun huoneeseen kohdistuvaa kovaa trafiikkia. Verho vain heilahteli, kun ruutupaitoihin ja nahkahousuihin sonnustautuneet iloiset veijarit piipahtivat viettämässä kahdenkeskistä laatuaikaa. Ystävättäreni kysyi, mitä siellä tapahtuu. Sanoin, että huoneessa todennäköisesti nussitaan. Hän järkyttyi. ’Voi luoja, lähdetään pois täältä!’ Sanoin, etten lähde minnekään ennen kuin kaikki kupongit on käytetty.

Paula ja Mira tapasivat tosi-tv-karsinnassa. Kari Hynninen olisi halunnut, että Maki Kolehmainen alkaisi tehdä heille kappaleita. Näin ei käynyt, mutta Rusketusraidat oli ihan oikeasti kammottavan typerä läpimurtohitti. Näistä lähtökohdista huolimatta PMMP:stä tuli yhtye, jonka ympärillä oli koko uran ajan vankkumaton konsensus kaikenkattavasta neroudesta.

Kukaan ei tohtinut kirjoittaa, että Paulan ja Miran aerobic-koreografiat näyttävät hölmöiltä, he pukeutuvat kuin kahden ruplan Madonna tai antavat itsestään jokseenkin hiekkapilluisen kuvan, koska heillä on taito saada typerien kysymysten esittäjät tuntemaan itsensä typeriksi.Tai että Jori Sjöroosin tuotanto on kalseaa kuin pakastemaissipussin kylki. Tai mitä ilmaisuja nyt kipinät kriitikon synapseissa sytyttävätkään, kun hermoradat kohtaavat nokkeluuden ja ilkeyden risteyksessä.

Yleensä löytyy aina joku, joka haluaa ravistella jalustalle nostettua yhtyettä. Odotin koko ajan kriitikkoa, joka riisuisi ensimmäisenä silkkihansikkaat. Siis odotin, en toivonut. Tommi Läntinen tekee äärettömän harmitonta musiikkia mutta herättää niin suunnatonta vihaa, että syvälle sydämeen sattuu. PMMP:n musiikissa sekä Paulan ja Miran persoonissa on paljon enemmän mielipiteitä jakavia elementtejä, mutta jostain syystä loanheittäjät tyytyivät pitämään paskat omissa taskuissaan.

Mikko Niemelä lienee laittanut jo tarjouksen sisään comeback-keikasta Ruisrockissa 2016. Aika aikaansa kutakin, sanoi Jeesus pääsiäisenä.”

– Janne Flinkkilä