Dave julkaisi kaksi vuotta sitten Psychodrama-debyytin, joka sai hyvän vastaanoton sekä kaupallisesti, että kriittisestä näkökulmasta. Levy voitti vuoden albumin palkinnon Mercury Prizessa ja Brit Awardsissa, kolme isoa brittilehteä antoi sille viisi tähteä ja yhdysvaltalainen GQ valitsi sen vuoden albumiksi. Suomessa Dave myi Ääniwallin loppuun.
Psychodrama oli konseptialbumi, jossa seurattiin kertojan terapiakäyntiä. Teräväkynäinen räppäri ampui kappaleet täyteen sellaisia rivejä, että Guardian hehkutti levyn olevan sukupolvensa paras ja rohkein kokonaisuus.
Näiltä lähtökohdilta voisi sanoa, ettei Daven ole kovin helppoa lähteä tekemään toista albumia. Mitä julkaista, kun nimi kirjoitettiin historiankirjoihin jo ensimmäisellä levyllä ja se tehtiin täysin omin ehdoin?
Kakkosalbumi We’re All Alone in This Together vastaa kaikkeen tähän ja kerrottakoon suoraan, että levy on niin mahtipontisen laadukas kuin nuorelta britiltä uskalsi odottaa. Sillä Dave ei ole kuka tahansa, vaan todellakin yksi sukupolvensa merkittävimmistä tekijöistä.
We’re All Alone in This Together sisältää painavaa sanaa rasismista, kolonialismista, yksinäisyydestä, luokkaeroista, kunnioituksesta, mahdollisuuksista ja niiden menettämisestä. Toisaalta vastapainoksi kuullaan myös onnistumisista ja voitoista, sillä täysin lohduton Daven maailma ei ole. Siitähän se levyn nimikin ironisesti kertoo.
Parhaimpana esimerkkinä albumista toimii Heart Attack. Lähes kymmenen minuuttia kestävä riipaiseva pianoballadi, jolla Dave räppää pitkän osan täysin acapellana, eli kuullaan siis pelkkiä vokaaleja. Kokonaisuuden päättää Daven äidin lohduton kertomus siitä, kuinka hän aikoinaan saapui Englantiin.
Kappaleella Dave räppää kasvustaan Englannissa, tekemistään uhrauksista, kohtaamistaan ongelmista ja juuristaan. Räppärillä on kyky tuoda ronskeillakin kielikuvilla sanomansa selkeästi esiin:
”How many of our parents had dreams they abandoned so they could put food on the table? / Intelligent, worthy and able, that’s somebody’s parent, You know? / And that affected the way that I see shit”
”Night club toilet, you peed on the seat / Beause you don’t know how it feels when your mom’s gotta clean shit / And her boss treats her like she don’t even mean shit / And she gotta wait for the bus in the rain and it’s freezin’ / And Miss said that you would never be shit / And you don’t wanna cry about dad, but you need him / I grew up so fucked, but I didn’t even deep it”
Levyn ensimmäisenä sinkkuna toimi Clash. Käytännössä nämä kaksi biisiä kertovat hyvin minkälainen artisti Dave on. Hän osaa tehdä yleisöön meneviä klubisoittoa kestäviä bängereitä, mutta myös vakavahenkisiä biisejä, jotka eivät täysin sovellu pelkäksi taustamusaksi.
Eikä taustamusiikiksi albumi jääkään. Tuotanto, josta monen biisin osalta vastaavat Dave, James Blake ja Kyle Evans, on erittäin laadukasta. Levy on edeltäjäänsä tiiviimpi ja biisit ovat enemmän nivoutuneet toisiinsa. Irrallisuutta ei kuulu selkien hittibiiseiksi ohjattujen kappaleiden osaltakaan.
Tämä on albumi, joka varmasti tulee nousemaan esiin, kun vuoden parhaimpia levyjä taas listataan. Kokonaisuus on onnistunut saamaan vielä suopeamman vastaanoton kuin edeltäjänsä. The Independent julisti viiden tähden arviossaan Daven olevan britannian lahjakkain räppäri ja levyn taas ”selkärankaa kihelmöivän avoin”.
Vaikuttaa siltä, että Dave puristi taas timantin. Mitä onkaan luvassa kolmannella levyllä?