Tuukka Hämäläinen ihmettelee suomalaisten sanoittajien intoa viljellä teksteissään arkirealismia.
Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Aki-Pekka Sinikoski
Satuin olemaan Tammerfestissa, kun Ihmiset-yhtyeensä kanssa esiintyvä Herra Ylppö ryhtyi lavalla rähisemään rock-lyriikan analysoinnista. Jotakuinkin näin se meni:
”Jossain musiikkilehdessä oli analysoitu tän biisin sanoitusta. Mut eikö ole kauheeta, että rock-lyriikkaa vittu analysoidaan?! Eihän se ole mitään analysoitavaa. Sehän on vittu totta!”
Sanoituksiin keskittyneelle henkilölle tämä oli hieman vaivaannuttavaa kuultavaa. Joko Ylppö oli täysin keikkaroolinsa vankina tai sitten hänen käsityksensä sanoitusten analysoinnista on pahasti vinksallaan. Joka tapauksessa suomenkielisen rock-lyyrikon ei kannattaisi paljon kettuilla niille, jotka ottavat sanoitukset vakavasti. Ylpönkin yleisöstä puolet kaikkoaisi, jos mies alkaisi sanoittaa englanniksi tai tehdä kokonaan intrumentaalimusiikkia.
Ylpön keikkaspiikissä piilee kuitenkin totuuden siemen aiheesta, jota olen itsekin miettinyt. Tänään se nousi uudelleen tapetille, kun Pet Shop Boysin solisti Neil Tennant kritisoi nykyistä pop-lyriikkaa mielikuvituksettomaksi, ego-keskeiseksi ja päiväkirjamaiseksi.
Kun tavattiin sä sanoit niin me mennään vielä naimisiin
miten väärässä sä olitkaan et tunne mua ollenkaan
mä poltan liikaa tupakkaa ja mua saa aina odottaa
kun näen muita poikia mä tahdon niitä koskea
mummonikin sanoi niin: Heli etkö tiedä pahat tytöt joutuu helvettiin
Elämäsi suloisin virhe, san. Heli Kajo (Elämäsi suloisin virhe, 2012)
Ongelma on tiivistettynä tämä: Miksi 2000-luvun pop-lyriikka on niin ihastunut totuuteen tai suorapuheisuuteen?
Pakitetaan pari vuosikymmentä: 1970- ja 80-luvuilla valtaosa pop-lyriikastakin oli metaforista, mikä juontuu lähinnä 1960-luvun huumehöyryisestä hippikulttuurista. Nykyiset lyyrikot nimeävät monesti esikuvikseen The Beatlesin, Lou Reedin tai vaikka The Curen, mutta kirjoittaessaan itse he menevät siitä missä aita on matalin ja luettelevat arkisia asioita omasta elinpiiristään.
En sano, etteikö suorapuheisuudella ja arkisuudella olisi paikkansa – onhan sillä parhaimmillaan tehty helkkarin hyviä tekstejä. Ongelma muodostuu, kun poppareiden ja rokkareiden valtaenemmistö kirjoittaa kokonaan samalla tyylillä. Lady Gaga lallattelee omaa nimeään ja Herra Ylppö laulaa Kauko Röyhkän kanssa ryyppäämisestä.
Herra Ylppö ja Ihmiset tuli tietoisuuteeni joskus ennen ensimmäistäkään julkaisua ”Ylpön uutena postpunk-bändinä”. Postpunk-lyyrikot olivat kuitenkin mitä metaforisimpia ja hankalimpia sanoittajia. Esimerkiksi Ian Curtisin tekstit ovat kaikkea muuta kuin väsynyttä oman egon hehkutusta.
And I picked on the whims of a thousand or more,
Still pursuing the path that’s been buried for years,
All the dead wood from jungles and cities on fire,
Can’t replace or relate, can’t release or repair,
Take my hand and I’ll show you what was and will be.
Atrocity Exhibition, san. Ian Curtis (Closer, 1980)
Kysymys ei ole vain temaattinen, sillä onhan omista sydänsuruista ja eroamisista kirjoitettu niin hyviä kuin huonojakin tekstejä. Kysymys on ilmaisun suoruudesta. Jos asiat ilmaistaan Samuli Putro -tyyppisesti niin kuin ne ovat, tulee sen olla motivoitua. On selvää, että vaikkapa Vuokralaisessa Putro ei luettele vain omia kokemuksiaan, vaan maalailee kuvaa tietynlaisesta elämän- ja ajattelutavasta.
Ei mul oo omakotitaloa ja koiraa
Ei vielä lapsia, ei tyttöä ja poikaa
Mul on stereot, ne laitan päälle, soikaa
Ei mul oo velallisen musertava huoli
Mul on runkopatja, lipasto ja tuoli
Mä en oo omistajasukua vaan vuokralainen
Vuokralainen, san. Samuli Putro (Vuokralainen, 2002)
Kaikkea tekstiä lukiessa olisi hyvä miettiä ilmaisun takana olevaa motivaatio. Arkirealismilla tulee olla tarkoitus siinä missä metaforisuudellakin. Putrollakin on erilaisia tekstejä, vaikka mies yleensä muistetaan niistä suorasukaisemmista. Hän taitaa itse puhua metaforisemmista riveistä ”höttönä”, mutta juuri tuo höttö antaa kuulijalle tilaa muodostaa oman käsityksensä. Monimerkityksisyys on voimavara, jolla kappale tulee tahtomattaankin iholle – jokainen kun löytää siitä oman peilikuvansa.
Rock-kulttuuri on tietysti jo luonnostaan ego-keskeistä. Väittäisin, että valtaosa yleisöstä menee keikoille ensisijaisesti katsomaan esittäjiä, ei niinkään kuuntelemaan musiikkia.
Rock-tähden ego on myös turvapaikka kritiikiltä. On paljon turvallisempaa kirjoittaa suoraan, koska silloin kukaan ei ainakaan voi tulla kritisoimaan tekstiä tekotaiteelliseksi. Kun sehän on vittu totta.
Rock-lyyrikot puhuvat mielellään ”aitoudesta”, mutta kukaan ei oikein tiedä mitä tämä kummallinen ominaisuus on. Veikkaan, että aitoudella tarkoitetaan useimmiten samaa kuin ”uskottavuudella”. Rock-tähti, bändi tai sanoitus voivat kaikki olla uskottavia.
Mutta uskottavuus on aina suhteessa johonkin viitekehykseen. Jotkut tarkoittavat uskottavuudella sitä, että voisimme kuvitella sanoituksen olevan totta (vaikkei se selvästi ole). Mutta ilmeisesti uskottavuus ymmärretään usein niinkin, että uskomme biisin olevan suoraan tekijänsä elämästä.
Vaikkapa Tom Waitsin muristessa synkkiä balladejaan, voimme helposti kuvitella hänen puhuvan kokemuksen syvällä rintaäänellä. Waits on kuitenkin kaikkea muuta kuin suorapuheinen lyriikko – hän on oivallinen esimerkki siitä, miten metaforisella kielenkäytöllä voidaan kertoa uskottavia tarinoita.
There’s nothin in the world
that you can do
you gotta come on up to the house
and you been whipped by the forces
that are inside you
come on up to the house
well you’re high on top
of your mountain of woe
come on up to the house
Come on up to the House, san. Tom Waits (Mule Variations, 1999)
Tämä pohdiskelma lähenee loppuaan, emmekä ole oppineet mitään. Ihmiset ymmärtävät sanoitukset ja niiden uskottavuuden eri tavoin, eikä mitään kaikkia tyydyttävää keskitietä ole mahdollista määritellä.
Hiljattain julkaistiin espanjalainen tutkimus, jonka mukaan pop-musiikin sävellykset ovat yksinkertaistuneet viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Tutkimuksessa oli keskitytty erilaisiin melodiohin ja sävelkulkuihin, joissa siis nähdään nykyään huomattavasti vähemmän variaatiota kuin ennen.
Väittäisin, että saman kehityskulun voi nähdä myös lyriikassa. Vaikka poikkeuksia löytyykin, on ilmaisu noin keskimäärin pelkistynyt helposti lähestyttävään, myyvään ja kertakuulemalla ymmärrettyyn sanoittamiseen. Valitettavasti tämä johtaa myös sanoitusten lyhytikäisyyteen ja tylsyyteen. Pitkällä tähtäimellä koko kielellinen ilmaisukykymme sekä mielikuvituksemme saattavat kärsiä.
Onneksi vastareaktiot ovat kulttuurille ominaisia, mikä tarkoittaa että suorapuheista arkirealismia seuraa pian uusi metaforislyyrinen vallankumous. Sitä odotellessa.