Pitkän kaavan kautta – haastattelussa Timo Kaukolampi

TIMO KAUKOLAMPI julkaisee vuosien uran jälkeen ensimmäisen soololevynsä. Sillä soi vanhan ajan analogitekno ja ambient, eikä se yritä olla mikään ”töttöröö-statement”.

Markus Paajala

Olet tehnyt soololevyäsi vuosikaudet. Se kuulostaa silti hyvin intuitiiviselta. Voiko tällaista analogiteknoa edes tehdä muuten?

”Jos mietitään biisiin käytettävää aikaa, niin viisi prosenttia on intuitiota, mutta siinä viidessä prosentissa syntyy 80 prosenttia valmiista biisistä. Tuota levyä varten aloin uudelleen treenaamaan ­elektronista tekemistä. Siinä vaiheessa, kun olen luovassa vaiheessa, grindaan samalla tavalla kuin kirjailijat, jotka kirjoittavat kahdeksan tuntia päivässä mitä tahansa. Samalla tavalla menin studioon neljäksi tunniksi ja tein jameja, joiden mitta oli jotain 10 ja 40 minuutin välillä. Tein valehtelematta 60–70 demoa, niistä valitsin 10–15 ja niistä lopullisen top 5:n, joka sopi levylle.”

Mistä ajatus soololevystä tuli?

”Kun olin tuottanut Annieta, olin isossa tienristeyksessä. Musiikki ei hirveästi kiinnostanut. Tein periaatepäätöksen, että bändit on paskaa, lopetan ne ja rupean kirjoittamaan muille biisejä. Pyörin jostain vuodesta 2007 vuoteen 2012 tällaisessa hämmentyneessä mindsetissä. Sitten tuli olo, että haluan itse olla artisti ja tehdä omaa musaa. Rehellisesti sanottuna hämmennys johtui myös burnoutista. Vedin itseni silloin niin tilttiin, kuin nuori mies voi vetää. Vuoden 2006 lopussa lopetin ryyppäämisen, ja tuntui että meni muutama vuosi siinä, että etsin tekemisen tyyliä. Siinä on ollut monenlaisia lukkoja.”

Levy on aika lyhyt, 40 minuuttia. Se suorastaan voisi olla pidempi.

”Ne biisit on röyhkeän pitkiä! Kesto perustuu siihen, että olen pitkään mieltänyt, että teen levyt lp-formaattiin. Se antaa viitekehyksen, jossa operoida, koska olen niin hidas tekemään. Sitten on tällainen Berlin school-, Klaus Schulze- ja Manuel Göttsching-­viba­, että on käytännössä kaksi biisiä, jotka on molemmat puolet.”

Soololevyn lisäksi bändisikin tulivat takaisin. Miten?

”Op:l Bastards osoittautui vuoden 2009 paluulevyn jälkeen sellaiseksi, että ei ollut paukkuja viedä sitä eteenpäin. Samaan aikaan me tehtiin kokeellisia äänityksiä Kaapelitehtaalla. Niiden piti olla raakamateriaalia muihin projekteihin, mutta kun lähetin ne Small­town Supersoundin Joakim Hauglandille, se diggasi niistä ja K-X-P alkoi muodostua.”

Onko K-X-P mennyt näinä vuosina eteenpäin?

”Vuodet 2010–2014 olivat pieniä valonpilkahduksia lukuun ottamatta ihan sietämättömiä kiertämisen kannalta, koska jengiä ei vain kiinnostanut. Nyt tilanne on kääntynyt oudosti. Me löydettiin itsemme bändinä, viidakkorumpu on soinut viisi vuotta ja on loppuunmyytyjä keikkoja. Ei mitään stadioneita, mutta riittää, että 100 ihmisen keikka on loppuunmyyty. Ensimmäisen kolmen, neljän kiertueen tekemisestä en nauttinut, mutta tästä on tullut elämäntapa, jota vasta nyt on todella oppinut arvostamaan. Meiltä puuttuu sellainen jonkun ison kansainvälisen indien prestige: joku XL, 4AD, Domino, tällainen. Mutta mitä sillä saa, ja onko sen vaikutus niin suuri?”

Voiko ajatella koko urasi olleen tällaista hidasta kehitystä?

”Tästä kaavasta tuli idea omastakin levystä. Tämä on alku, eikä tämän pidä olla sellainen, että töttöröö, tässä on uusi statement. Tyyliselleni musiikintekijälle ei ole nopeita ratkaisuja, joilla saa kyseenalaista suosiota. Minua ei kiinnosta taistella sellaisten ihmisten musankuunteluajasta, jotka eivät ole kiinnostuneita musiikista.”

Onko Suomessa nyt jonkinlainen teknon kulta-aika?

”En tiedä. Jos on ollut musiikin kulta-aikoja, niin ne ovat olleet aina sietämättömiä niille, jotka ovat eläneet ne ajat läpi. Mietitään Sheffieldin tai Manchesterin kulta-aikoja, järjettömästi työttömyyttä, jengi on asunut kauheissa oloissa ja olleet köyhiä. Mutta Helsingistä en tiedä mitään. Tuntuu, että pitkään oli tyhjiö, vanhemman liiton meininkiä, Kaiku, Siltaset ja tällaiset. Nyt nämä tällaiset paikat ovat bilelähtöisempiä, ja underground aika musalähtöistä. Sieltä löytyy mielettömiä juttuja. En itse tosin jaksa hengata klubeilla. Menen lähtökohtaisesti aikaisin nukkumaan.”

Katsooko nykyaikaa silti erilaisesta perspektiivistä, kun on enemmän tai vähemmän teknon kasvattama?

”Vaikea arvioida. Olen pitänyt itseäni koko ajan niin kovin ulkopuolisena. Ooppelit oli äärimmäisen irti kaikesta, silloin 2000-luvun taitteessa sitä kutsuttiin e­lectro­clashiksi. Lähtökohtaisesti en ole tehnyt puhdasta teknoa kuin Motiivi:Tuntemattomassa. Julkaistiin yksi 12-tuumainen Freundinnen-labelilla, ja vuonna 2007 tehtiin yksi julkaisu Kompaktille. Mutta en usko, että saisin enää levyä Kompaktille matskulla, mitä nyt teen.”

Mikset? Soololevysi 1 ei mielestäni eroa hirveästi Wolfgang Voigtin aiemmin tänä vuonna Gas-nimellä julkaisemasta Narkopopista.

”Voin sanoa, että Narkopop on hands down vuoden paras levy. Tykkään siitä ihan hirveästi. Kävin Gasin keikalla Pariisissa. Oli hirveä säätö päästä sisään, mutta olisin maksanut lipusta vaikka nelinkertaisesti, kun se levy kolahti niin. Livenä tällä kaverilla oli fucking läppäri, sellainen kahdeksankympin midikontrolleri ja videoprojisointi. Se oli transsendenttinen vitun kokemus. Yleensä arvostan vanhan koulukunnan meininkiä, että nyt tässä väännetään, on napit ja piuhat ja kaikki. Mutta että läppäri ja visuaali! Se oli niin kova.”

Jos olet vanhaa koulukuntaa, tuntuuko, että nuoriso tekee jo jotain, mitä et yhtään tajua?

”En voi väittää, että tajuaisin esimerkiksi modernista räpistä mitään. Se kuulostaa aika geneeriseltä. Samoin moderni r&b, joka soi radiossa. Se on hyvin kulttuurisidonnainen asia, ja se muuttuu vielä vieraammaksi, kun otetaan jokin ilmiö, joka tapahtuu Atlantassa ja tehdään siitä Suomi-versio. Sanon aina, että suomalaiset eivät pysty olemaan urbaaneja. Meillä ei ole megakaupunkeja, joissa urbaanit ilmiöt voisivat tapahtua. Tai en tiedä, onko jossain Helsingin lähiössä nyt urbaaneja meininkejä. Mutta kuten Alvar Aalto sanoi, me ollaan metsäapinoita eskimoiden maasta. Tämä ei ole Lontoo, Pariisi tai Los Angeles, vaan Suomi ja kaupunki, jossa on 650 000 ihmistä.”

Levylläsi on Mika Vainion muistolle omistamasi kappale. Jäikö ihmisiltä ymmärtämättä jotain Vainion taiteesta?

”Ehkä se, että Mikan musiikista usein puhutaan brutaalina, vaikka se oli äärimmäisen kaunista. Jos panet Mika Vainion Googleen, teet kuvahaun, se on helvetin hygieeninen haku. Se jopa huutaa äärimmäistä minimalismia ja kurinalaisuutta, joka olisi meikäläisen tapauksessa täysin eri. Se on itsessään viesti, että sen musiikki ja taide oli niin saatanan paketissa, niin kontrolloitua ja niin puhdasta. Samanlainen puhtaus on ollut jollain Lemmyllä.”

FAKTA:
– Timo Kaukolampi
– Syntynyt 22.2.1971 Tammisaaressa.
– Asuu Helsingissä.
– Julkaisee ensimmäisen sooloalbuminsa joulukuussa.
– Tunnetaan etenkin Larry & the Lefthanded-, Op:l Bastards- ja
– K-X-P-kokoonpanoista, joiden lisäksi lukuisia muita yhtyeitä ja projekteja.
– Tehnyt Tuomo Purasen kanssa soundtrackin marraskuussa ensi-iltansa saavaan Teemu Nikin Armomurhaaja-elokuvaan.

Kaukolampi keikalla 26.1. Helsingin G Livelabissa ja 27.1. Tampereen Klubilla.