Luulen, että ihminen jaksaa käsitellä vain tietyn määrän pettymyksiä. Mikäli hän pettyy samassa kontekstissa kerrasta, jopa vuodesta toiseen, hän menettää toivonsa asian suhteen ja katsoo eteenpäin.
Kanye Westin edesottamukset ovat olleet viimeistään tänä vuonna yhtä pettymystä toisensa jälkeen. Niitä alkaa seurata jo epäuskoisen turtuneena. Onko kaiken tämän jälkeen hyvälläkään musiikilla merkitystä?
Alkuvuodesta 2018 Kanye lupaili uutta musiikkia ja julkaisi pari hirvittävää kappaletta. Kesällä hän suolsi maailmalle Good Music -koosteen, joka sisälsi noin neljäkymmentä kappaletta viidelle eri artistille jaettuna. Loppukesästä hän teki Lil Pumpille misogynistisen meemihitin I Love It, ja kävi syksyllä hyvin julkisilla treffeillä Donald Trumpin kanssa. Uuden Yandhi-albumin piti ilmestyä marraskuun lopulla.
Kanye on monta kertaa julistanut, että häntä ei saa sanoa poptähdeksi, sillä se rajoittaa liiaksi. Hän on taiteilija, mutta taiteilijan määritelmiin ei perinteisesti kuulu Yhdysvaltojen presidentin näkyvimmän pr-puhemiehen – spokespersonin, niin kuin me viestintäalalla sanomme – rooli.
Kanyelle se sopii, tietenkin! Hän on aina paennut määritelmiä musiikissa ja pakenee myös muussa toiminnassaan. Niin pitkälle, että emme jatkuvasta medianäkyvyydestä huolimatta tunne häntä lainkaan.
Eurooppalaisesta popkulttuurista ja yhteiskunnasta katsoen Kanye on nykyisin täysin hahmoton entiteetti, jonka mielestä orjuus on yhtenä päivänä valinta, seuraavana päivänä ei. Hän on kuin ameeba, joka muuttaa muotoaan mikroskoopin lasin alla heiluttaen Make America Great Again -hattuaan.
Samalla kiinnostus hänen musiikkiaan kohtaan Euroopassa on matalammalla kuin koskaan: Ye-minialbumi vietti Britannian albumilistalla yhdeksän viikkoa, Saksassa kaksi, Ruotsissa seitsemän ja Suomessa viisi.
Kuuntelin Yen kesällä läpi kerran. Se ei sykähdyttänyt puoleen eikä toiseen. Mikään ei ollut varsinaisesti erityisen hyvää, jos ei huonoakaan. Meemihitti I Love Itin kuuntelin kahdesti: se on selvästi tarkoitettu esittelemään viidettäkymmenettä käyvä räppäri 15-vuotiaille. Kukapa hormoniteini ei samastuisi lauseeseen ”you’re fucking hoe, I love it”.
Lokakuussa Kanye vertasi, kenties I Love It -sinkun innoittamana, naisen seksuaalista häirintää siihen, että hänelle kerrotaan, mitä tulee tehdä. Niin ei saa tapahtua, mahdoton ajatus.
Enemmän ja vähemmän taidokkaasti piilotellussa misogyniassaan Kanye on täydellinen pr-kumppani nimenomaan Trumpille – molemmat kaahaavat täysiä päin seiniä toiminnassaan – ja mikä parasta jälkimmäisen kannalta: musta.
Kun Kanye tapasi Trumpin syksyllä Valkoisessa talossa Saturday Night Livessa esittämänsä Trump-myönteisen puheen jälkeen, CNN analysoi, että Kanyen silittely oli Trumpille tilaisuus todistaa, että hän välittää mustista yhdysvaltalaisisista, koska hän välittää Kanye Westistä. ”Kuunnelkaa Kanye Westiä, älkää minua.” West on harvoja mustia Trumpin lähipiirissä.
Republikaaneille on iän kaiken ollut aivan sama, mitä mustat ajattelevat, eivätkä he koskaan hyväksy Kanyen tapaista häirikköä osaksi joukkoaan. Tapaamisen lopputulos oli siis kaksi narsistia ihailemassa itseään ja toisiaan, lähinnä itseään.
Median sekatyöläinen Maryan Abdulkarim kirjoitti kolumnissaan Ylen verkkosivuilla (22.10), että ”jos Trump joutuu hyödyntämään Kanye Westin sairaudentunnottomuutta liehitelläkseen mustia, on Yhdysvaltain istuva hallinto suuremmassa kriisissä kuin arvellaan”.
Kuin todisteeksi tästä Kanye tapasi seuraavalla viikolla homofobiasta ja aika monesta muustakin ikävästä asiasta syytetyn Ugandan itsevaltiaan Yoweri Musevenin päivää sen jälkeen, kun hän oli kertonut videolla meille, että ”I just got back my IQ scores and they were Mensa level”.
Samalla videolla Kanye kertoo tuttuun tapaansa, että hänen tällä hetkellä luomansa musiikki on parasta maailmassa ja hän on paras levyttävä artisti maailmassa, mutta hän on heittänyt läppärinsä menemään, koska se oli täynnä referenssejä, eikä hän tarvitse referenssejä, koska ”spirit” on vallannut hänet, viitaten oletettavasti johonkin johdatukseen Fela Kutin ja 2Pacin hengessä.
On ihailtavaa, että artisti kykenee suhtautumaan musiikkiinsa vuodesta toiseen niin, että se on aina parasta maailmassa ja uusi levy on edellistä parempi. Mutta mutkikkaaksi ajatuksen tekee se, että se toimii itseään vastaan.
Kanye ei halua kahlita itseään – hän on vapaa sielu, joka lentää mielipiteestä toiseen – mutta samalla hän pakottaa mielensä kuitenkin vertaamaan aiempaan, koska ilmaisu ”parasta maailmassa” ja ”edellistä parempi” jo itsessään sisältävät vertauksen aiempaan. Ei kuulosta hirveän vapauttavalta.
Eikä esimerkiksi Ye ollut aiempia Kanye-tuotoksia parempi kenenkään muun kuin hänen itsensä mielestä.
Kanyeta pitää kuitenkin arvostaa siitä, ettei hänellä mielestään ole varsinaista kriitikkoa. Vain hänen omalla sanallaan on mitään painoarvoa. Usein muusikot kuuntelevat vähintään lähipiiriään tai yleisöään, jos eivät kriitikoita tai levy-yhtiötä. Kanye ei kuuntele edes heitä. Hänelle on taiteen suhteen samantekevää, montako ihmistä keikalle tulee tai soiko uusi biisi radiossa.
Kanye ei hae hyväksyntää taiteelleen, mutta persoonalleen kylläkin. Ja kun sitä hyväksyntää saa maansa vaikutusvaltaisimman miehen taholta, ollaan kiinnostavalla tiellä.
Kanye on tietenkin mielessään seuraava Yhdysvaltain presidentti, vaikka kuinka twiittaisi ottavansa etäisyyttä politiikkaan, koska musiikin tähtenä hänen menestyksen päivänsä ovat auttamatta takana, ja suuruus on kanavoitava johonkin, sillä ei tuolla älyllä muutakaan voi.
Sitä matkaa pitää vain seurata pelonsekaisin tuntein.