Perjantaina 2.9.2022 ilmestyi Tuomari Nurmion ja Knucklebone Oscarin soulia ja gospelia yhdistelevä levy nimeltä Believe It Or Not. Albumi pitää sisällään 11 uudelleenversiointia vanhoista klassikoista: uuteen uskoon on laitettu muun muassa Paul Ankan, Link Wrayn, Ray Charlesin ja Tom Waitsin musiikkia, ja kuullaanpa levyllä myös yksi Tuomari Nurmion alias Judge Bonen ja yksi Knucklebone Oscarin kirjoittama originaali.
Rumban haastattelussa Knucklebone Oscar eli Oskari Martimo sekä Tuomari Nurmio eli Hannu Juhani Nurmio puhuvat kulttuurisen omimisen konseptista, selventävät miksi Believe It Or Not -albumin tekeminen ei ollut taloudellisesti kannattavaa toimintaa, sekä tunnelmoivat blues-musiikin äärellä.
Albumin tekoprosessia kuvataan tiedotteessa “helvetillisen ja taivaallisen pitkäksi matkaksi”, mihin Martimo hymähtää:
“Albumin tekeminen kesti kaiken kaikkiaan nelisen vuotta, joten siihen se viittaa – tietysti myös läppänä. Tämä on taivaallista gospelia, kun taas helvetillisyys kuvaa matkan pituutta.”
“Onkohan tämä ollut niin sanottu korpivaellus?”, Nurmio kysäisee viipyillen.
Muistellessaan kuluneita vuosia kaksikon mieleen ei tule, että matkaan olisi sisältynyt sen kummempia ongelmia. Alun perin tosin oli tarkoitus tehdä albumi “nopeasti pois kuljeksimasta”, mutta muun muassa koronapandemian takia suunnitelmat eivät menneetkään niin.
“Emmehän me myöskään heti tienneet, että tästä tulee kokonainen albumi”, Martimo muistuttaa. “Alkuun olimme tekemässä Weird Antiques -liikkeelle pelkkää singleä, kunnes kelasimme että hei, tämähän on aika siistiä. Tehdäänpä samoilla höyryillä kokonainen levy.”
“Weird Antiquesilla oli myynnissä kaikenlaisia jukeboxeja, soittimia sekä 50- ja 60-luvun leluja”, Nurmio muistelee silloin Jätkäsaaressa sijainneen pop-antiikkimyymälän valikoimaa. “Kundit halusivat, että tekisimme nimenomaan jukebox-singlen, mutta jostain syystä teimmekin ep:n, jota ei edes voi pyörittää jukeboxissa.”
“Niin, koska se on eri nopeus”, Martimo nauraa. “Ne olivat vähän käärmeissään, että helvetti, olisimme halunneet näihin myytäviin jukeboxeihin näytekappaleita. Mutta kyllä ne lopulta hyväksyivät sen.”
Viime perjantaina ilmestyneen albumin julkaisijana ei kuitenkaan toimi Weird Antiques vaan Stupido.
“Se ep oli sellainen alkusysäys, jonka ansiosta pullataikina paisui”, Nurmio toteaa.
“Ja nyt se on valmis!” Martimo huudahtaa.
Nurmio toteaa mietteliääseen tyyliinsä, että albumin tekeminen ei ole ollut suoranaisesti kaupallisesti järkevää toimintaa. Musiikki on tehty ensisijaisesti kunnioituksesta sen edustamaa genreä ja musiikkiperintöä kohtaan.
“Me molemmat digataan vanhasta gospelista, ja koemme sen olevan tärkeää musiikkia”, Martimo lisää. “Ei rahasta vaan rakkaudesta asiaan. Se on ehkä vähän korni tai naiivi toteamus, mutta yllättävän validi läppä näinä aikoina kun kaikki musiikki tuntuu polarisoituvan joko ultrabisnekseksi tai ruohonjuurihommaksi.”
Kaksikko kuvaa tekemäänsä musiikkia “kellaritason toiminnaksi”, mikä ei kuitenkaan viittaa laatuun vaan konkreettiseen tekotapaan.
“Mentiin kellariin ja skulattiin jotain siellä”, Nurmio tokaisee. “Ei lähdetty levy-yhtiötasolle, eikä harkittu sitä, minkälainen levyn mahdollinen kohderyhmä tulisi olemaan.”
“Ei mietitty, mikä sinkku myy, eikä otettu hienoja tuottajia”, Martimo jatkaa.
Levyn edustama tyylilaji oli artistien musiikillisen historian ansiosta enemmän tai vähemmän hallussa jo ennestään, joten mitään kovin uutta ei prosessin aikana tarvinnut opetella.
“Ei ollut mitään sellaista, että pitäisi ottaa jotain täysin vierasta haltuun, kuten vaikka klassista musiikkia”, Martimo naurahtaa. “On kuitenkin tärkeää korostaa, että emme uskaltaudu emmekä kuvittelekaan kykenevämme asettumaan niiden vanhojen mestareiden asemaan, jotka vastaavat alkuperäisversioista. Halusimme tehdä levyn, joka näyttää meiltä, ja joka ilmaisee rehellisesti ja rohkeasti, että me olemme tällaisia.”
Kuva: Jamo Katila
Nurmio muistelee levyn taustalta löytyvän alkuperäisen musiikin toimineen itselleen inspiraation lähteenä niin kauan kuin musiikki on ollut osa hänen elämäänsä.
“Tällaisten tribuuttibiisien ideana on kokeilunhalu eikä mikään suuri suunnitelma. Kaikki tapahtuu spontaanisti sen hetkisten fiilisten ja paikallaolijoiden mukaan”, Nurmio tiivistää.
“Joskus nuorempana kun diggailin vanhasta mustasta musiikista ajattelin, että haluan tehdä ihan samanlaista itsekin”, Martimo muistelee. “No, ne ajat ovat jääneet taakse, ja nyt teen koko ajan enemmän ja enemmän itseni kuuloista soundia. Roots-musiikin tekemisessä helmasynti on se, että jengi tekee hiilipaperikopiota. Se on tylsää.”
“Minäkään en aikoinaan lähtenyt siitä, että yrittäisin opetella skulaamaan jonkin tietyn jutun, sillä siitä tulee apinointifiilis”, Nurmio tuhahtaa. “Mitä järkeä täällä Suomessa on yrittää soittaa mustaa bluesia mahdollisimman autenttisesti?”
Siitä syystä Martimo ja Nurmio eivät koe lainabiiseillään harjoittavansa kulttuurista omimista.
“Jos miettii suomalaista musiikkia, niin siinä tapauksessa jotkut tangotkin pitäisi tiputtaa pois, sillä ne on otettu argentiinalaisilta. Jenkat ja polkat ovat tulleet Keski-Euroopasta”, Nurmio sanoo. “Mä olen aina yrittänyt mennä sillä tavalla taaksepäin, että päästään jos ei nyt ihan kanteleeseen niin jonkinlaiselle primitiiviselle tasolle. Tarpeeksi kauas kun mennään niin kaikki vain hakkaavat jotain puunrunkoa ja mörisevät. Tällaista tämä on, että fiiliksellä mennään ja katsotaan mitä tapahtuu.”
Martimo muistelee aikaa kun matkusti vuonna 2016 yhtyeensä White Knuckles Trio:n kanssa Memphisiin kisaamaan blues-mestaruudesta International Blues Challenge -kilpailun bändi-sarjassa.
“Siellä viimeistään huomasi, että meidän lähestymisemme siihen genreen oli todella erilainen kuin muilla”, Martimo ihmettelee. “Kaikki blues-bändit siellä olivat kuin samasta puusta veistettyjä. Ne vetivät kaikki kyllä taidokkaasti, mutta mun mielestä tylsästi ja turvallisesti. Se oli pahimmillaan samanlaista kuin Suomessa nämä humppa-triot jotka soittavat nahkaliiveissään jotain Lapin sitä ja Lapin tätä.”
Kilpailuun osallistuneilta yhtyeiltä puuttui Martimon mukaan punk-henkistä törkeyttä ja rouheutta, jota kaksikko on nyt yhteiselle levylleen tietoisesti hakenut.
“Suomessa on muutamia blues-festareita, joita voisi kutsua insinööri-bileiksi. Mä en ole pitänyt siitä meiningistä”, Nurmiokin toteaa. “Tätä levyä tehdessä meillä ei ollut mitään paperille kirjoitettuja arreja, vaan jätkät soittivat omasta hatustaan.”
“Me emme pyri tekemään mitään ‘villatakki-punaviini -sedät kansikengissään turvallisesti nauttivat’ -bluesia”, Martimo tarkentaa. “Sitten on menty vikaan, jos tulee sellainen fiilis. Gospel ja blues ovat näennäisesti helppoja lajeja, mutta sen oikean tunnelman ilmoille saaminen on vaikeaa.”
“Se on se jokin”, Nurmio nyökkää. “Musiikissa ei läheskään aina voi jäljittää, mistä helvetistä se tulee se vääntö siihen. Mutta nämä ovat makuasioita. Sä löydät sen väännön siihen jos löydät.”
Kuva: Jamo Katila
Believe It Or Not -albumilla lopputuloksesta voi tässä haastattelussa esiintyvän kaksikon lisäksi kiittää bändiä, jonka jokainen jäsen toi kappaleisiin omanlaisensa vivahteen.
“Kukaan bändin jäsen ei ole varsinainen puristi bluesin suhteen, vaan siellä on tekijöitä monista genreistä. Isot propsit bändin jäsenille siitä, että toivat klangia soittoon”, Martimo sanoo.
Käytännössä albumilla soittaa Martimon oma bändi muutamalla “lisämausteella”. RK Hillside Kumpulainen vastaa koskettimista, Black Matulah Mathlin rummuista, Mikko Cross Country Murtomaa bassosta ja Johannes Salomaa saksofonista ja klarinetista. Kuorolaulun hoitaa kolmihenkinen Holy Rock Voices, johon kuuluvat Hanna, Hilja ja Irene.
“Tämä gospel-proggis syntyi hetken mielijohteesta, ja nyt se on käsitelty asia”, Nurmio toteaa ytimekkäästi. “Voimme olla suhteellisen tyytyväisiä lopputulokseen, vaikka mikään tässä maailmassa ei olekaan täydellistä.”
Toistaiseksi projektille ei siis ole näkyvissä jatkoa. Molemmille artisteille albumi oli alun alkaenkin sivupolku omista tekemisistä.
“Tämä on erikoisproggis meille kaikille”, Martimo nyökkää.
Viimeiseksi Nurmio tuo esiin olevansa erityisen tyytyväinen albumin nimeen.
“Believe It Or Not syntyi, kun pyörittelin mielessäni levyn tematiikkaa ja erilaisia raamatullisia tarinoita. Raamattu on kaunokirjallinen teos ja toimi siinä mielessä inspiraation lähteenä. Voit myös kuunnella levyä pelkkänä rockina, ja tulkita sen tarinoina, joissa tapahtuu kaikenlaisia ihmeellisyyksiä.”
“Verrattuna klassisen bluesin esittelemiin aiheisiin näissä gospel-tarinoissa on aika mielenkiintoisia ja jopa pelottavia juttuja”, Martimo innostuu. “Sen sijaan, että laulettaisiin iänikuisista sydänsuruista ja alkoholista, levyltä löytyy kaikenlaisia jänniä tyyppejä ja ajanjaksoja, on enkeleitä ja luurankoja ja kauheita tapahtumia.”
“Ihmeitä tapahtuu”, Nurmio hymyilee.