”Sana- ja tapahtumakimara, jossa harkitun mielettömät käänteet seuraavat toisiaan” – arviossa Jim Carreyn fiktiivinen elämäkerta

Vilja Vainio luki näyttelijä Jim Carreyn puolielämäkerrallisen romaanin, jossa mikään ei ole totta mutta kaikki on todellista.

24.06.2021

Muistoja ja muita tarinoita
Jim Carrey & Dana Vachon

Bazar

”Oliko se kohtalo? Vai kaaos? Jos, niin mikä tai kuka hän itse sitten oli?”

Tämä yksittäinen teoksesta poimittu lause tiivistää sattumalta hyvin koko kirjan tunnelman. Muistoja ja muita tarinoita kysyy enemmän kuin vastaa. Se haastaa lukijansa ja kieputtaa tämän lähes pyörryksiin kiemuraisilla lauseillaan, absurdeilla yksityiskohdillaan ja johdonmukaisen epäjohdonmukaisesti etenevällä ajatuksenjuoksullaan.

Aluksi teoksesta yrittää parhaansa mukaan poimia erilleen faktat ja fiktiot, mutta puolivälin jälkeen totuus himmenee taustalle ja jäljelle jää kirkas kuviteltu. Varmaksi voi sanoa oikeastaan vain sen, että teoksen päähenkilö Jim Carrey on totta, mutta se, mitä hänelle tapahtuu, ei välttämättä ole. Totuus, jos sitä edes on teoksesta löydettävissä, jää jokaisen itsensä tulkittavaksi. Valmiita vastauksia ei ole.

Englanninkielinen alkuperäisnimi Memoirs and Misinformation antaa suomenkielistä nimeä realistisemman kuvan siitä mitä on tulossa, mutta sekään ei silti kerro teoksesta sisällöllisesti juuri mitään. Tässä piileekin ilmeinen ristiriita: teoksesta on juonen paikoin episodimaisen rakenteen vuoksi lähes mahdotonta kertoa spoilereita, mutta samalla siitä ei voi sanoa oikein mitään konkreettista, koska kontekstistaan irrotettuna yksittäiset seikat tuntuvat vielä järjettömämmiltä kuin ne kirjan sivuille painettuina ovat.

Kyseessä onkin ennen kaikkea kokonaisuus: sana- ja tapahtumakimara, jossa harkitun mielettömät käänteet seuraavat toisiaan. Sivujen huvetessa rämäkästi edennyt kerronta kuitenkin hidastuu ja muuttuu pitkäveteiseksi loppuepisodissa, joka tuntuu teoksen muiden osuuksien pituuteen suhteutettuna turhan pitkitetyltä.

Suurimman osan ajasta tarinankerronta on silti hykerryttävää. Toimintaparodiaksi tai satiiriksi luokiteltavan teoksen huumoriin on kuitenkin kiedottu pelkää huvittamista merkityksellisempi taso. Vaikka teos on absurdi, se ei ole sitä hauskalla, vaan riipivällä tavalla. Monille asioille naurahtaa lukiessa ääneen, mutta huumori on pohjimmiltaan mustaa ja monet käsitellyt aiheet hyvin synkkiä:

”Ei sillä ole väliä, mitä TV:hen laitetaan, koska ihmiset ovat niin peloissaan ja yksinäisiä, että he katsovat mitä vain kuullakseen ihmisääniä ja tunteakseen, etteivät ole yksin. Ihmiset ovat niin lannistettuja, että heille riittää jalkapalloturnaus neljän vuoden välein. Tämä ei ole mikään yhteiskunta. Tämä on sielujen murhaamisen järjestelmä. Ja historia ei tule katsomaan suopeasti meidän osallisuuttamme, koska me tiedämme paremmin.”

Luotu todellisuus, jossa Carrey makaa tuntikausia sängyssä yksin Netflixiä katsellen koirat ainoina ystävinään tai puhuu ilmastonmuutoksesta ja maapallon tuhosta juhlapöydässä, vaikka kukaan ei kuuntele, jättävät lukijalle painostavan, häiriintyneen olotilan. Mitä tästä pitäisi ajatella? Miksi ketään ei kiinnosta?

Totuuksien etsimisen sijaan teoksen fokus onkin lopulta toisaalla. Merkityksellisimmäksi teemaksi nousevat lopulta yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja hylätyksi tulemisen kokemukset, joiden mustat, piikikkäät kärhet pilkistävät päivänvaloon paikoista, joista ne luuli jo kitkeneensä.

Ne tunteet ovat monille tuttuja. Ne tunteet ovat totta.

Ja juuri ne tekevät teoksesta kiinnostavaa kaunokirjallisuutta: matkan ihmisyyden ytimeen.

Lisää luettavaa