Sateisessa Pori Jazzissa oli välivuoden tuntu – ohjelmistossa ilahdutti silti useampi ajankohtainen täysosuma

Pori Jazz
Pori
14.–16.7.2022

Teksti: Mikael Mattila, kuvat: Tomi Vastamäki, Sari Soininen, Antti Närhi, Petri Anttila, Olli Sulin

55-vuotias Pori Jazz on koko lailla ikäisensä oloinen tapahtuma.

Se on rehdisti normcore: Sonnustautuu sään mukaiseen tekniseen takkiin ja gore tex -kenkiin ja lepuuttaa seisoskelusta väsyneitä raajojaan reteästi retkituolilla. Käytännöllisyys ennen kaikkea!

Myös lavojen edessä nököttävät penkkirivit muistuttavat, ettei tänne ei ole erityisemmin tultu pittiin pyörimään tai porukalla hyppimään. Nuoriso-ominaisempi ohjelma on allokoitu festivaalialueen vieressä sijaitsevaan Poriljonki-telttaan, jossa jazzviikolla nähtiin niin Pehmoainoa, Ibeä kuin Costeetakin. Ratkaisu on hyvä: se virkistää tapahtuman kokonaispalettia tinkimättä pääfestivaalin ohjelmasta.

Säästressi on tietysti perinteinen kesäfestaripromoottorin vatsahaavan aiheuttaja. Viime kesien käristyskupolit on tämän vuoden heinäkuussa korvattu matalapaineella, ja alkuviikon aivan mukava kesäkeli kääntyi juuri ensimmäisenä festivaalipäivänä eli torstaina kolmeen pisaraan ja 15–17 asteen väliä sahanneeseen lämpötilaan.

***

Onneksi koleus unohtui heti festariurakan käynnistyessä. Mdou Moctar paiskoi jatsien pienemmällä OP-lavalla nigeriläistä kitarapsykedeliaansa aivan perkeleellisellä intensiteetillä. Ei sen väliä, vaikka ukkojen tuaregikaavut olivat sateisella asvalttipihalla huvittavan väärässä paikassa. Kelistä viis, kun Moctarin pistävä stratocaster halkoi tihutuksen kuin sapeli melonin. Livesetin leijonanosa oli miehen itsensä loputtomana virtana helmeilevää, tiheästi ornamentoitua soittoa.

Yhtyeen voimanlähde oli kuitenkin rumpali Souleymane Ibrahim, jonka etukenoinen paukutus oli paikoin jopa solistiakin hypnoottisempaa. Olennaista bändin soundissa oli eräänlainen purkautumaton jännite – tunne virrasta, johon vain hypätä. Rajuinta meno oli Tarhatazed-jamittelussa, joka yltyi mahtavan “rockiksi” Hendrix-kirskutteluksi. Moctarkin on vasenkätinen!

Mdou Moctarin kautta valkenee Pori Jazzin ohjelman viisaus on näennäisen asiallisuuden takana: tämän Pitchfork-uskottavan pumpun olisivat Flow tai Juhlaviikot varmasti halunneet, mutta näin vain kaappasi Pori sen itselleen. Oikein!

OP-lava oli muutenkin tämän vuoden ajankohtaisten nappibuukkausten areena. Myös torstaina esiintynyt DOMi & JD BECK on trendikäs Youtube-sensaatio, jonka kamuja ovat ainakin Anderson .Paak, Mac DeMarco ja Thundercat. Ranskalais-amerikkalainen duo tykitteli koskettimilla ja rummuilla jokinlaista lofi-hiphop-fuusiota aikamoisissa kofeiiniövereissä. Silkkaa zoomereiden (kaksikko on hädin tuskin 20 vuoden tällä puolen) kummelijazzia – nauratti!

Nuorna jipot väännettävä, ja asiaankuuluvaan vakavuuteen kuuluivat myös “sori soitin tuon äskeisen päin vittua” -välispiikit. Myös ulkoisesta tyylistä on huolehdittu: kiipparisti Domi Louna näytti animehahmolta ja rumpali JD Beck 70’s Show’n hahmolta. Farkuissa ja t-paidassa homman persoonasta katoaisi puolet.

Perjantai jatkoi ajankohtaisherkkua. Ranskalainen L’Imperatrice oli suvereeni, hyväntuulinen diskopommi, joka Mdou Moctarin lailla soitti tihutuksen pois miehestä. Sympaattinen pariisilaispoppoo iski pesään tuoreimman Tako Tsubo -levynsä materiaalia millintarkkoilla Nile Rodgers -kitaroilla, kalliilla soundeilla sekä energialla, joka keikan edetessä otti vain enemmän kierroksia. Tuntui, ettei yleisökään ollut aluksi varma, mistä oli kyse, mutta oli viimeistään puolivälissä aivan myyty.

Bändin ylellinen soundi pelaa paitsi kotimaansa house-perinteellä, myös japanilaisella city popilla ja siitä vaikuttuneella uusiogenre future funkilla. Tällaisessa kimalteisessa uusiohousetyöstössä ranskalaiset ovat yhä kiistatta mestareita.

Yhtä täysillä ajoi myöhemmin illasta myös bassohirmu Thundercat. Nykyfuusion hupiukko hiplasi kuusikielistä bassoaan valtavan nopeasti mielikuvituksellisten efektien läpi ja jutteli hilpeään sävyyn esimerkiksi siitä, miksi kutsutaan “Kymppikerhoa, mutta laivassa”. “Otan selville ja toteutan sen”, hän rehvasteli, mihin rumpali Justin Brown vastasi soittamalla Pornhubin tunnarifillin – joka nyt on meemi jo muutenkin. Kun yleisössäkin jollakin oli kyllään kondomimerkki Durexin mainossadeviitta, tuntui tilanne käsikirjoitetulta.

Levottoman läpänheiton lomassa trio pisti menemään naurettavan koukeroista fuusiojatsia, itseoikeutetut hitit kuten Dragonball Duragin ja Them Changesin, kymmenminuuttisen Chick Corea -lainan sekä pari nyökkäystä kollegan, erikoisteknovelho Flying Lotusin suuntaan. Thundercatin sikailu on sukua Frank Zappalle: teknisesti ja harmonisesti kompleksista musiikkia, joka silti tajuaa oman pöljyytensä. Arvelen, että Thundercat pitää lavalla hauskaa Zappaa enemmän.

Brittiläisen multi-instrumentalistin Emma-Jean Thackrayn spirituaalijatsi olisi kuitenkin saattanut lunastaa paremmin jazzeimpaan osastoon varatun Lokkilavan puistossa. Mietteliäs, paljon tyhjää tilaa sisältänyt musiikki tuntui katoavan vesikeliin tuulen mukana. Harmi, koska viime vuoden Yellow on mahtava, musiikillisesti sivistynyt uraauurtava albumi. Selvästi sata lasissa vedetty pauke päihitti sateen tällaista fundeerausta paremmin.

Kolho ympäristö nielaisi sävyt. Jazzien kakkoslava on asvaltille rakennettu laatikko, jonka ainoana “maisemointina” toimivat oudot, korkeat tolpat ja niiden väliin pingotetut, tuulessa läpsyneet pankin kankaiset mainosriekaleet. Kun nykypäivän festivaalit satsaavat kukka-asetelmiin ja muuhun värikkääseen tilpehööriin, kaipaisi moista piristystä myös Kirjurinluodon alueelta.

***

Lokkilava tarjoili tänäkin vuonna rautaisannoksen festariotsikon kovaa ydintä. Kovinkaan räväkkä ei tämän vuoden jazztarjonta silti ollut, ja tuntuu että kaikkein viistoin poraus onkin Porista siirretty muiden tapahtumajärjestäjien, kuten kanssaporilaisen Validi Karkian, järjestettäväksi.

Vuoden katu-uskottavin jazztärppi taisi olla perjantaina harmillisesti juuri L’Imperatricen kanssa päällekkäin soittanut Sons of Kemet, eikä suotta: ainakin keikan viimeiset parikymmentä minuuttia oli maineensa veroista, erityisesti vuoden 2018 Your Queen is a Reptile -albumin mieleen tuovaa kolistelua. Pääjehu Shabaka Hutchinsin fonistelu toi mieleen Pharoah Sandersin villeimpinä aikoinaan, ja pääsipä tuubisti Theon Crosskin soittamaan eriskummallisen perämoottorisoolon. Aivan ehdottomasti musiikkia, joka on vaikuttavinta elävänä.

Konventionaalisempaa kamaa soittivat torstaina Kenny Garrett ja lauantaina Chales Lloyd sekä Pori-veteraani Bill Frisell. Garrett yhtyeineen oli paikoin lähellä A Love Supreme- ja Crescent-ajan John Coltranen avaraa fiilistelyä, ja välillä jopa David Sanbornin viihdefuusiota. Eipä se mitään. Ensimmäisen kerran Garrett kävi jatseilla itsensä Miles Davisin remmissä vuonna 1987.

Lloydin ja Frisellin keikka oli kahden omanlaisensa merikarhun arvokas kohtaaminen, jossa huomion varasti 84-vuotiaan Lloydin pirteä olemus. Nestori hoiteli huilua ja tenorisaksofonia liikuttavalla lyyrisyydellä ja iän tuomalla varmuudella. Välillä hän siirtyi taka-alalle istuksimaan ja hymyilemään, mutta piti silti fokuksen tiukasti bändissä: takarivistäkin hän töräytteli rumpufillien aksentteihin perusteltuja huomioita. Soitossa kuului aito ilo.

Niin ikään nuorekkaana pysynyt, joskin “vasta” 71-vuotias Frisell oli kohtelias kakkosmies, joka starailun sijasta jakoi keskusteluvuoroja bändin toisen kitaristin kanssa. Musiikki ei ollut räiskyvää tai visionääristä, mutta oikein hyvä mieli siitä sentään tuli. Tällä menolla Charles Lloyd tekee musiikkia vielä pitkään.

***

Jos OP-lava esitteli kuranttia ajankohtaiskamaa ja Lokkilava aivan mukiinmenevää jazz-ohjelmistoa, näkyivät koronan jättämät jäljet eniten Kirjurinluoto Arenan tarjonnassa. Vaikka pienempien lavojen ohjelma kuinka kiehtovaa olisikin, kalibroi festivaali suuren linjansa ja tekee varsinaisen tilinsä headlinereiden avulla. Etenkin sellainen festivaali, jolta löytyy tasan kolme lavaa.

Tämän vuoden päänimissä olikin siis väistämättä välivuoden tuntu. Koronan lisäksi muutakin force majeurea oli: esimerkiksi viime (perutun) kesän kärjeksi kaavailtu Chick Corea kuoli kesken kaiken. Festarialueen väljyys torstaina ja perjantaina ei johtunut vain säästä, sillä lauantai veti alueelle liki kaksinkertaisen määrän, vaikka pääpäivän keli oli ehdottomasti ikävin. Ilmeisesti ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen esiintynyt Hector kiinnosti, ja Simply Red oli varmasti ihan kiva lisä.

Aika usein Kirjurinluotoon on buukattu laitimmaista perheautosoulia valkoiselle yleisölle. Vaikka saahan sellaistakin olla! Tänä vuonna tuota osastoa edustivat John Legend ja Emeli Sandé. Laulajien karismassa ja läsnäolossa oli kuitenkin eroa kuin sateella ja paisteella. Legend ehkä esiintyi idyllisemmin torstain hämärtyvässä illassa sateenjälkeisten cumulusten kehystäessä areenaa ja Sandé harmaassa perjantain alkuillassa, mutta jälkimmäinen hehkui sentään aitoa läsnäoloa ja karismaa. Hänen lauluihinsa halusi uskoa, eniten debyyttialbumin helmeen Clown.

Legendin elkeet olivat asiakaspalvelijan. Hymyä riitti, puvut vaihtuivat, korulauseet “unelman elämisestä” sanottiin. Kaikki tuntui koreografialta. Kirjurin yleisö lauleli All of Me -hittiä vaimeasti, ja Legend siihen kehumaan, että kauniistipa hoilaatte. Silti vuosien takainen Ordinary People oli pelkän flyygelin säestyksellä vaikuttava esitys.

Keikan oudoin segmentti oli loputtoman pitkä jumitus miehen cv:n äärelle: Legend listasi yhteistyökumppaninsa Lauryn Hillistä Kanye Westiin ja Jay-Z:hin, muttei perustellut horinaansa. Kyseessä ei ole juhlarundi, koska Legend ei täytä pyöreitä. Debyyttikin juhlii 20 vuotta vasta parin vuoden päästä. Itseriittoinen tuokio jätti hämmentyneen fiiliksen: ajatteleeko Legend, ettei hänen panostaan amerikkalaiseen rytmimusiikkiin 2000-luvulla arvosteta kylliksi?

Myös omat ennakkoluuloni laimeaa musiikkia kohtaan kostautuivat, kun päätin sivuuttaa perjantain päänimen Lewis Capaldin tykkänään. Hepun musiikki on ehkä “tylsempää kuin Ed Sheeran”, mutta kuulemma spiikeissään kiroillut ja runkkaamisesta jutellut skotti vaikuttaa kunnon slackerilta ja näin ollen paljon hauskemman oloiselta hahmolta kuin hänen tasoiseltaan tekijältä olettaisi. Arvostan!

Lauantai tarjosi jotain muuta. Hector Reimagined -nimellä kulkenut konsepti järkytti aluksi: Valtteri Laurell Pöyhösen vierailevilla solisteilla pyntätyt Hector-“jazzversiot” olivat suurimmilta osin hirveää “projektitaidetta”, jota kukaan ei oikeasti kaipaa, mutta jota pitää tehdä, jotta apurahaa maksettaisiin. Olen nielaissut kuun -kappaletta kantava Peter Lerchen kitarariffi oli kumitettu jäljettömiin ja Aili Ikosen rubatona laulama Lumi teki enkelin eteiseen oli dorkaa taidekilkuttelua ihan väärästä biisistä. Sentään ei Heikin itse tarvinnut joikata tätä karaokekulttuurimme mädintä hedelmää. Jesse Markinin tulkitsema Työttömän arkiviisu oli sentään niin pöljä, että nauratti.

Hector itse veti lopulta ilahduttavan tyylikkään “shut up and play the hits” -setin. Jatsaritkin kiikutettiin lavalta helkkariin ja tilalle tuli luottopumppu Power Band. Se kuulosti mahtavalta silloinkin, kun Heikki itse ei; laulu horjui melko usein. Silti Kaikki tahtoo rakastaa, Eurooppa ja erityisesti Kissojen yö olivat liikuttavan hienoja, vaikka tekijälleen ominaisesti Euroopan tekstiä oli taas kerran peukaloitu ajankohtaisemmaksi (“sä olet Ukraina” ja niin päin pois). Itseoikeutetusti show päättyi juhlavaan Yhtenä iltana -valssiin, jota laulaessaan mies tuntui nuorenevan silmissä. Äkistys oli tiessään ja Hectorin syvä, värikäs lauluääni soi yhtä kirkkaana kuin joskus silloin. Parhaimmillaan ihan helvetin hieno lauluntekijä.

Samaa voi sanoa myös Simply Redin Mick Hucknallista. Festivaalin päättänyt puolitoistatuntinen oli silkkaa sofistipop-nautiskelua, vaikka myös Hucknall tuntui Legendin tavoin olleen aika iltapuhdehommissa. Yleisöä tosin oli tuplasti enemmän, ja Simply Redin biisit ovat ehkä tälle yleisölle tutumpia. Kun setti käynnistyi Look At You Now’n ja Come to My Aidin kaltaisilla kasaripop-lekoilla, niin mitäpä siihen oli enää sanomaan.

Elämässään ilmeisen paljon douppaamaan ehtineellä Manchesterin soulsonnilla on ollut hieman onneakin, sillä 62-vuotiaan punapään laulu oli kertakaikkiaan virheettömässä kunnossa. Kyllä siinä kelpaakin sitten luikauttaa sellaiset Radio Nova -nostalgiset slovarit kuin Holding Back the Years tai Stars ja niiden päälle vielä upeat tykittelyt Something Got Me Started ja Money’s Too Tight To Mention. Erinomainen show bändiltä, jonka kulta-ajankin hitit tuntuvat edelleen olevan täynnä elämää.

***

Säästä ja hetkellisestä pönäkkyydestä huolimatta Pori Jazz on hieno, musiikkiin sinnikkäästi uskova instituutio. Brändi on selvinnyt vailla suurempia myönnytyksiä 2020-luvulle asti. Silkka pitkäikäisyys perustelee aseman, ja koronatragedioista sekä kosteasta säästä huolimatta tänäkin vuonna festivaalin viivan alle jäänyt tili näytti plussaa. Heti festareiden jälkeen tosin uutisoitiin, että Pori Jazz ulkoistaa isot keikkansa Live Nationille. Toivoa sopii, ettei ratkaisu aiheuta liikaa joustoa buukkauksiin: mieluummin otan jopa laimean aikuissoulin kuin kansaanmenevän bulkin. Porissa on jo omat iskelmä- ja popfestarinsa – pidetään Pori Jazz niiden ulkopuolella.