Suosion jojoilua ja näytöstyylin dominointia – Muistokirjoitus: Pave Maijanen 1950–2021

Pave Maijanen saattoi olla samanaikaisesti ilmiömäinen soitinvirtuoosi, Ganes-uskottava rockjätkä sekä kimaltavan androgyyni poptähti. Hänelle mikään ei ollut mahdotonta.

AOP

Pekka Juhani Maijanen kuoli lauantaina 16. tammikuuta ALS-lihasrappeumasairauden murtamana. Hän oli kuollessaan 70-vuotias.

Huhtikuussa 2012 juhlittiin musiikkimedia Nuorgamin 1-vuotisjuhlia Helsingin Bar Loosessa. Ohjelmaan sisältyi puheita, leivonnaisia, levymusiikkia, esiintyjiä sekä arvoituksellisesti merkattu ”yllätysvieras”.

Kun tuli aika juontaa tämä yllätysartisti lavalle, tokaisin enimmälti vitsillä seuralaiselleni, että ”no se on varmaan Pave Maijanen”.

Syy: Pave oli yksi varhaisista saitin tekijöiden sisäpiiri-idoleista. Näin oli hyvin pitkälti siksi, että ensimmäinen artikkeli saitilla olleessa suomalaisia popklassikoita peranneessa juttusarjassa käsitteli Paven hittiä Lähtisitkö. Olipa oikeastaan koko sarja nimetty ”Suomipopin valkeiksi helmiksi” kappaleen kertosäkeen mukaan.

Nuorgam oli kunnianhimoinen projekti, joka halusi määritellä kotimaisen musiikkijournalismin uudelleen ja päästä samalla eräänlaiseksi mielipideauktoriteetiksi hahmottelemaan, mikä juuri tuona aikana oli musiikissa ”coolia”. Tähän praksikseen kuului myös jonkun vanhemman ikäpolven artistin ”löytäminen” uudelleen.

Pave Maijanen oli 2010-luvun alussa jo vähän unohtunut hahmo, sellainen suuren yleisön perspektiivistä muutamaan takavuosien hittiin, Mestarit-show’hun ja Raha-automaattiyhdistyksen mainokseen jumiutunut nostalgianimi.

Myös itselleni Pave oli hyvin pitkälti profiloitunut ”tajuumyösantaa-tajuumyösantaa-tajuumyösantaa”-mieheksi – siis joskus 1990-luvulla, jolloin ala-asteikäinen hahmottaa musiikkia lähinnä sen kautta, miten ympäristö sen hänelle tuo.

Joku nyt ehkä muisti sentään hentoisen ja häikäisevän kauniin Maijasen laulamassa Lähtisitkö-biisiä tyköistyvassa pikkutakissa valkoisen flyygelin ääressä Hittimittarissa. Ja lauloihan Pave myös tunnarit piirrossarjoihin Nalle Puhin uudet seikkailut ja Ankronikka, mutta tätä en itse tainnut vielä kohderyhmän ikäisenä oivaltaa.

Joka tapauksessa, en muista kenenkään joskus aikoinaan puhuneen, miten Maijanen käytännössä ”toi” levyjen taiteellisen tuottamisen Suomeen, miten ilmiömäinen basisti hän oli ja miten vaivatta hän omaksui kaikki muutkin soittimet. Tai miten hän ehti laulamaan Savonlinnan Oopperajuhlien kuorossakin.

Erityisemmin kukaan ei myöskään muistutellut, että ainakin lyhyen hetken Pave Maijanen oli habitukseltaan maailmanluokan poptähti, joka kuulosti joltain aivan muulta kuin mikään sen ajan suomalaisesta popmusiikista. Paitsi sitten Antti Lähde Nuorgamissa huhtikuussa 2011.

Vuotta myöhemmin Nuorgamin synttärikekkereissä yllätysvieras juonnettiin Bar Loosen lavalle. Pavehan se oli.

Pave Maijanen. Kuva: AOP

Setti oli silkkaa crowdpleasingia ikivihreineen ja muutamine uutuuksineen. Pave oli karismaattinen ja hieno. Keikan hilpein hetki oli, kun Lähtisitkö-kliimaksin aikana yleisö alkoi laulaa kappaleen studioversion taustakuoroja ja maestro meni niin hämilleen, että biisistä oli pakko pitää hetken tauko.

Pavella oli samana iltana vielä toinen keikka jonkun toisen baarin nurkassa, mutta hän viihtyi nuoremman yleisön parissa niin hyvin, että toisessa todellisuudessa hän olisi varmasti jäänyt bailaamaan kanssamme aamun asti.

Vaan eipä Nuorgamkaan lopulta onnistunut nostamaan Pavea kuin korkeintaan saitin ydinryhmän maskotiksi. Kaikeksi onneksi muutaman vuoden päästä tuli kuitenkin Vain elämää -kausi, ja Pave pääsi pitkästä aikaa kansakunnan olohuoneisiin.

Tällainen suosion jojoilu seurasi hänen uraansa alati. Pitkin 1970-lukua rivimiehenä häärinyt Pave nousi 1980-luvulla poptähdeksi, mutta tuli lamavuonna 1992 ryminällä alas jäätyään euroviisujumboksi kappaleella Yamma Yamma, jonka Suomen kansa kyllä äänesti kisoihin liki yksimielisesti.

Sitten tuli Mestarit-projekti, ja taas kierrettiin stadioneita, kunnes jälleen kerran suosio haihtui kuin henkäys paukkupakkaseen.

Onkin silkka oikeus ja kohtuus, että Pave palasi viimeisinä vuosinaan vielä kerran relevantiksi, ja muutkin kuin Riffi-lehden lukijat pääsivät tajuamaan, että kyseessähän on kaiken muun lisäksi aika helkkarin lahjakas muusikko.

Maijanen ehti esitellä bassotaitojeen niin M.A. Nummisen ja kumppaneiden Underground Rock Orchestrassa kuin Wigwamin paluukiertueella 2018. Hän palasi rivimieheksi. Tavallaan juuri niin oli hyvä.

Nuorgam ei ollut ainut taho, joka ymmärsi Maijasen suuruuden ennen hänen viimeistä suosiotaan. Helsingin Sanomien Mari Koppinen kirjoitti Vain elämää -kauden alla yksiselitteisesti:

”Pave Maijasen kohtelu on edelleen suurimpia vääryyksiä suomalaisessa musiikinhistoriassa mitä tiedän. Mieshän on nero, eikö sitä tajuta?”

Koppinen viittaa siihen, miten 1980-luvulle tultaessa rockväki nyrpisteli entiselle Royals- ja Rock’n’Roll Band -miehelle, joka alkoikin yhtäkkiä laulaa Ai ai aita kireän Yamaha YC-45D -urkukuvion päälle.

Päälle kolmekymppisenä Pavesta tuli kaitakasvoinen, hillityt kajaalit naamalla heilunut kimaltavan androgyyni poptähti. Kun katson Paven kiemurtelevan ilman paitaa Jano-hitin musiikkivideolla, ajattelen nykypäivän queerlauluntekijää, toista kaunista miestä Perfume Geniusta.

Referenssit on pakko hakea ulkomailta ja nykypäivästä, koska mitään vastaavaa ei Suomessa 1980-luvulla ollut.

Siinä samalla Pave paimensi rauhallisin mutta varmoin ”vääpelin” ottein tähtitieteelliseen suosioon singahtanutta Dingoa. Tätä ennen hän oli alle kolmekymppisenä kloppina tuottanut kaikkien progemöhisten suosikin, Wigwamin Nuclear Nightclubin, ja saanut jopa itsensä Hurriganesin operoimaan kalustetuissa tiloissa asianmukaisesti.

Jos tämän päälle sama jätkä nousee vielä itse maankuuluksi poptähdeksi ja tekee senkin täysin vaivatta, niin jumalauta, eikö sellainen ole jo täysin totaalista näytöstyylin dominointia?

Pave Maijaselle mikään ei ollut mahdotonta. Yksinkertaisesti: hän oli yksi kaikkien aikojen suurimpia ja lahjakkaimpia suomalaisia musiikin parissa hääränneitä ihmisiä.

PÄIVITYS 19.1.2021 klo 18.08: Ai ai ai -kappaleen kireä urkukuvio ei ole peräisin Vox Continentalista vaan Yamaha YC-45D:stä.