Taas mä haluun olla nylon – mistä Nylon Beatissa oli kyse ja miksi yhtye on jälleen täällä?

Vuosina 1995–2003 kaksi nuorta naista lauloi ja tanssi setien tekemän musiikin tahtiin. Nyt NYLON BEATIN musiikista pääasiassa vastannut Risto Asikainen kertoo, mistä tässä kaikessa oli kysymys, ja miksi yhtye tekee paluun festarilavoille tänä kesänä.

Pop Median arkisto

On vuosi 1995. Kiitorata-kykyjenetsintäohjelman tuomarit Ilkka Vainio ja Ari Oinonen ovat hukanneet taustanauhan, jonka päälle kahden teini-ikäisen tytön pitäisi laulaa esityksensä.

16-vuotiaat teinitytöt ovat Jonna Kosonen ja Erin Koivisto. He eivät ota asiaa turhan vakavasti, vaan hihittelevät vain. Tuomaristo on hämmentynyt.

Ongelmallisesta koe-esiintymisestä huolimatta tuomaristo ajattelee, että näissä tyypeissä saattaisi olla jotain. He lähettävät Kososen ja Koiviston tuottaja Risto Asikaisen luo. Asikainen saa päättää, onko heistä mihinkään.

Asikainen ajaa tytöt ulos studiosta useampaan otteeseen, koska nämä vain riehuvat ja hihittelevät ja ovat ihan mahdottomia. Hän tekee kuitenkin lopulta demon tyttöjen kanssa. He laulavat nenäänsä pahan kerran, ja kuten sanottua, eivät osaa käyttäytyä ollenkaan.

Asikainen ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, joten hän pyytää apua. Asikainen kuunteluttaa demon vaimollaan.

”Vaimoni sanoi, että olet hullu, jos et lähde tätä tekemään”, Asikainen muistelee.

”Ne olivat ihan kreisejä gimmoja. Koittivat vetää tällaiset vanhemmat äijät pikkurillinsä ympärille. Mahdotonta pelleilyä. Mutta siitä se lähti”, Asikainen sanoo.

Nylon Beatin uran alusta on nyt yli 20 vuotta aikaa. Ne hullut teinitytöt ovat nelissäkymmenissä ja tekevät sen, mistä aikoinaan lauloivat:

”Hei mun on pakko tehdä comeback!”

Mitä siitä pitäisi ajatella, että Nylon Beat tekee paluun? Entä mikä on yhtyeen relevanssi nykyajan popmaailmassa ja toisaalta silloin, kun Nylon Beat oli pinnalla?

1990-luvun puoliväli tuntuu hyvin kaukaiselta ajalta. Suomi oli juuri liittynyt Euroopan unioniin, eikä Neuvostoliiton hajoamisesta ollut kovin kauaa aikaa. Kauheasta lamasta alettiin rämpiä ylöspäin. Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa Curt Lindströmin johdolla. Toimintaelokuvissa Bruce Willis pelasti maailman ja naisen. Naiset katsoivat vierestä ja ihailivat miestä.

Niin, mies oli Mies ja nainen oli nainen pienellä alkukirjaimella. Maailma oli verrattain patriarkaalinen, eikä sitä tuntunut olevan syytä kyseenalaistaa. Mutta popmaailmassa oli tapahtumassa jotain, jonka turvin nainenkin kirjoitettaisiin isolla alkukirjaimella.

Oli Girl Powerin aika. Spice Girlsin johdolla popmaailma opetti muuta maailmaa siihen, että nainen voi olla subjekti eikä objekti. Hän voi olla kauniin silmänruoaksi tarkoitettavan koristeen sijaan aktiivinen toimija.

Ajan kuvaan sopivasti pian alkoi myös tv-sarja nimeltä Sinkkuelämää. Sarjaa on sanottu sekä feministiseksi että piilosovinistiseksi, mutta siinäkin naiset olivat yhtä kaikki toimijoita.

Silloin, 1990-luvun puolivälissä, tulivat myös Nylon Beat ja Teflon Love.

Teflon Loven musiikkivideo on hauska aikakapseli. Hellyttävän 90-lukulaisessa musiikkivideossa nähdään, kuinka Jonna ja Erin tekevät mitä lystäävät. Keski-ikäinen miesopettaja on hölmö, ja nuoremmatkin miehet lähinnä haihattelevat näiden menevien mimmien perään.

Sanoitus ei kerro siitä, että nainen haluaa sen ihanan miehen. Se kertoo siitä, että nainen ottaa sen miehen omilla ehdoillaan ja jos se ei kelpaa, niin antaa olla:

”Minä tanssin kanssasi hetken vain / mutta mulle kuuluu mun maailmain”

Ja:

”Teflon love, on liikaa sinulle / teflon love, se sopii minulle”

Ei ihme, että Nylon Beat on nähty feministisenä yhtyeenä. Mutta oliko se sitä?

Nylon Beatille koko yhtyeen uran ajan kappaleet tehnyt, tuottanut ja puoliksi sanoittanut Risto Asikainen on hyvä matkaopas Nylon Beatin maailmaan. Jos Sir George Martin oli The Beatlesin ”viides beatle”, Asikaista voi sanoa – vaikka hämmentävältähän se vähän kuulostaa – ”kolmanneksi nyloniksi”.

Asikainen sanoo, että feminismiä tai mitään muutakaan tarkkaa tulokulmaa ei Nylon Beatissa sen kummemmin mietitty.

”Ei siinä sellaista ollut, että nyt on tällainen aika, että tämä toimii. Jälkeenpäin sen on kyllä huomannut, että aika oli melko otollinen”, Asikainen sanoo.

Jos ei feminismiä, niin jonkin sortin Girl Poweria kyllä mietittiin.

”Jos siinä jokin johtolanka oli, niin se, että mimmit selviävät aina voittajina. Että on kommelluksia ja seikkailuja, mutta ne päättyvät mimmien kannalta hyvin. Ja sellaista kapinaa, että ’faija ei tajuu’”, Asikainen kuvailee.

Nykyään sanotaan, että Nylon Beat oli feministisessä mielessä 1990-luvun PMMP. Vertaus ei osu ihan maaliin, koska toisin kuin PMMP, Nylon Beat oli hyvin setävetoinen juttu. Risto Asikainen oli päävastuussa Nylon Beatin musiikista. Mukana oli myös Ilkka Vainio, joka teki sanoituksia Asikaisen kanssa.

Asikainen sanoo itsekin, että Nylon Beat oli ”setävetoinen”.

”Eivät he (Jonna ja Erin) ottaneet juurikaan kantaa teksteihin ja biiseihin. He halusivat vaan laulaa ja tanssia. Se sanoituksiin puuttuminen oli lähinnä sitä, että ’en mä voi laulaa koirasta, kun ei mulla ole koiraa’”, Asikainen sanoo.

Niin Asikainen kuin Vainiokin olivat silloin kaksi kertaa tyttöjä vanhempia, yli kolmekymppisiä miehiä, joilla oli jo kokemusta musiikki- ja viihdealalta. Jonna Kosonen ja Erin Koivisto olivat menestyksennälkäisiä, innokkaita teini-ikäisiä tyttöjä, joilla ei ollut aiempaa kokemusta musiikkibisneksestä – eikä varmaan oikein mistään muustakaan.

Se kuulostaa erilaisille riskeille alttiilta yhtälöltä, eikä ainakaan kauhean feministiseltä tai sellaiselta, että nainen olisi sittenkään se aktiivinen toimija – pikemminkin jonkin sortin sätkynukke.

Muutenkin kuvio on hämmentävä: mikä näissä sedissä on vialla, kun he kykenevät tekemään lauluja teinityttöartisteille, jotka laulavat vielä nuoremmille teineille paikoin seksuaalisväritteisiä tekstejä:

”Istun terassille kiikaroimaan pyllyt poikien.”

Oikeasti nyt.

Asikainen nauraa. Hän selventää asiaa.

Heti kun Asikainen alkoi tehdä yhteistyötä Nylon Beatin kanssa, hän jutteli Kososen ja Koiviston vanhempien kanssa.

”Ihan ensimmäisenä vanhemmille vakuuteltiin, että kysymys ei ole järjestäytyneestä rikollisuudesta – että studiossa ollaan aina alasti ja vedetään huumeita ja viinaa. Että siinä on aikuisia ihmisiä tekemässä duunia ja oikealla asialla”, Asikainen sanoo.

Asikaisen mukaan Koivistosta ja Kososesta pidettiin hyvää huolta, eikä heitä sen kummemmin ohjailtu. Asikaisen itsensä rooli oli laulunkirjoittajan ja tuottajan asemassa yrittää korostaa asioita, joita kannatti korostaa.

”Molemmilla oli melkoinen polyyppi nenässä. Mietittiin, että turhaa sitä soundia on alkaa poistaa – että pyrittäisiin tekemään ’oikein’. Me sitten korostettiin sitä nasaaliääntä. Sitä paitsi Jonna ja Erin olivat tosi taitavia laulajia. Ei silloin ollut mitään autotuneja tai vastaavia.”

Nylon Beat ei koskaan ollut varsinaisen pornahtava yhtye, vaan Kosonen ja Koivisto olivat vihjailevuudestaan huolimatta lopulta melko konservatiivisia. Jos Nylon Beatia vertaa vaikkapa lesbopornahtavaan venäläiseen T.A.T.U.-duoon, meno oli aika sisäsiistiä.

Toisaalta, oli siellä niitä koulutyttöfantasioihin viittaavia minihameita ynnä muita. Lienee jännä tunne patistaa nuoret tytöt keikistelemään kuvissa, jotka varmasti päätyisivät monen setämiehen henkilökohtaisten rakkaudenhetkien kuvastoksi. Kenen idea se oli?

Asikainen sanoo, että se seksikkyys, mitä Nylon Beatissa oli, oli lähtöisin naisista itsestään.

”Ei heitä pystynyt ohjailemaan. Ihan ensimmäisissä kuvauksissa saattoi olla jonkun muunkin ideaa. Mutta enemmän se oli sitä, että vitutti, kun yritettiin vähän stailata, niin seuraavana päivänä he tulivat taas tukat uudelleen värjättyinä. Ei siihen saatu mitään jatkumoa”, Asikainen sanoo ja nauraa.

”Me annettiin niiden mellastaa, ja sedät tekivät musiikkia. Ne diggasivat pitää sellaisia kuteita, joissa olivat. Tuollaisia niistä tuli.”

Eli millaisia. Oliko Nylon Beat pelkkää setien tekemää pintaa, vai oliko siinä niin sanotusti substanssia?

Ei sillä ole oikeastaan väliä.

”Pop on pintaa, pumpulia ja hömppää, ja niin sen pitääkin olla. Siitä minä olen aina popissa pitänyt ja se on se, missä minä olen hyvä. Mutta kyllä niitä biisejä ihan tosissaan tehtiin, ja sen kuulee siitä, että nehän soivat edelleen radiossa. Se johtuu osin siitä, että me emme seuranneet mitään trendejä, vaan tehtiin vain”, Asikainen sanoo.

Se on ihan totta, että Nylon Beatin musiikki oli erinomaista omassa pintapopkategoriassaan. Nimittäin he, jotka olivat Nylon Beatin aikaan jo siinä iässä, että alkoivat valita puoliaan poppareina, rokkareina, räppäreinä ja hevareina, muistanevat sen syyllisyydentuntoisen nautinnon, jonka Nylon Beatin kuunteleminen toi.

Se oli itsensä vakavasti ottavalle musiikkidiggarille vähän kuin McDonald’s itsensä vakavasti ottavalle foodielle: guilty pleasure.

Samalla kun Nylon Beatin tytöt kasvoivat naisiksi, heidän musiikkinsa muuttui. Silkkojen taustanauhojen tilalle tuli oikea bändi, sanoitukset muuttuivat elämäntilanteiden mukaan ja niin edespäin.

Kovin aktiivisia toimijoita Kosonen ja Koivisto eivät koskaan musiikin suhteen olleet, mutta Asikaisen kirjoittaminen pysyi naisten kasvun mukana. Se onnistui, koska Asikainen oli lähellä Nylon Beatia.

”Se oli hauskaa aikaa. Me vietimme tosi paljon vapaa-aikaa keskenämme: minä, bändi ja mimmit. Bullman oli meidän kantakapakka, jossa istuttiin ja törpöteltiin ja suunniteltiin.”

Ehkä pitävin todiste siitä, että ainakin Asikainen toimi aikoinaan ilmeisen asiallisesti Nylon Beatin kanssa on se, että hän on sanojensa mukaan edelleen hyvä ystävä Kososen ja Koiviston – nykyään Geagean ja Anttilan – kanssa ja tapaa heitä usein.

Miksi toimiva juttu sitten piti lopettaa vuonna 2003?

”Sanoin jo silloin alussa heille, että lopetetaan sitten, kun tämä ei ole enää hauskaa. Lähes kymmenen vuotta on tosi pitkä aika, ja tavallaan on ihme, että se kesti niinkin kauan. Se oli hauskaa, mutta myös raskasta, koska keikkoja ja biisejä oli tosi paljon. Laskin, että eri versioineen tein Nylon Beatille 140 biisiä.”

Kova keikkatahti ja jatkuva keikkabussissa istuminen voivat käydä raskaiksi ihmissuhteille.

”Siinä oli varmaan sellaista, että heidän ystävyytensäkin oli helpompi säilyttää niin, että lopetettiin se homma.”

Hukkaan ne kymmenen vuotta eivät menneet. Nylon Beat on myynyt yli 400 000 levyä. Linnan juhliinkin heidät on kutsuttu.

”Kaikki tienasivat siinä itselleen omakotitalot.”

On mielenkiintoista pohtia, mitä ihmiset ajattelisivat, jos Nylon Beatin kaltainen yhtye aloittaisi taipaleensa nyt, vuonna 2018. Olisiko sille kysyntää?

Tämän hetken parasta suomenkielistä valtavirtapopmusiikkia tekee Vesta. Hän käsittelee paljon samanlaisia aiheita kuin Nylon Beat aikoinaan – ja itse asiassa kaikki popparit kaikkina aikoina: parisuhteita. Vestassa on myös samantyylistä leikkisyyttä kuin Nylon Beatissa.

Tulokulma on kuitenkin erilainen, astetta hienostuneempi ja taiteellisempi. Vestassa ei myöskään ole perinteistä ”kuvankaunis poppibarbie” -aspektia.

Nelli Matula ja Evelina ovat verrattain suosittuja nuoria naisartisteja, joissa esteettisenä koukkuna toimii osittain artistin kauneus kuten Nylon Beatillakin. He ovat kuitenkin 1990-luvun Nylon Beatiin verrattuna selkeästi urbaanimpia ja tavallaan coolimpia.

Nylon Beat kun oli aina vähän juntti, ja ehkä siksi niin lähestyttävä ja toisaalta vastustamaton. Siinä oli samanlaista vastustamattomuutta kuin siinä tanssilattialla kännipäissään toilailevassa, pikkuisen hölmössä mutta kuvankauniissa tytössä tai pojassa, johon ei kannattaisi kajota, mutta mieli vaan tekisi.

”Olen miettinyt tätä asiaa paljon, että olisiko Nylon Beatin tyyppiselle musiikille tilausta”, Asikainen sanoo.
Hän ei ole asiasta ollenkaan varma.

”Tuntuu, että nykyään jengi on alalla tosi varautunutta. Kauhean sisäsiistejä juttuja, duck facet Instagramissa vaan kaikilla. Jos sieltä tulisi tällainen vähän eläväisempi luonnonlapsi kehiin, niin en tiedä, miten siihen osattaisiin alalla suhtautua”, Asikainen sanoo.

Mutta miksi Nylon Beat tulee nyt takaisin juuri nyt?

Rumba pyysi kommentteja tähän ja muihinkin asioihin Nylon Beatilta itseltään, mutta haastattelupyyntöön ei suostuttu. Pitää siis spekuloida.

Asikaisen mukaan Nylon Beatille on tarjottu suuria rahasummia paluusta aiemminkin, mutta Kosonen ja Koivisto eivät koskaan suostuneet pyyntöihin. Muutaman comeback-keikan he soittivat, mutta siitä on jo kymmenisen vuotta aikaa, ja kyse oli vain kolmesta keikasta.

Syy Nylon Beatin hiljaiseloon lienee osittain yksityiselämässä ja osin omassa urassa. Yksityiselämän puolella on tullut perhettä ja lapsia. Urapuolella molemmat ovat luoneet Nylon Beatin jälkeen myös soolouraansa paremmalla ja huonommalla menestyksellä.

Merkittävä syy lienee siinä, että tällä hetkellä 90-luku on todella pinnalla. Sen näkee monista asioista.

Esimerkiksi suosittu nuorisomedia Nyt.fi julkaisee runsaasti artikkeleita nykyajan kolmekymppisten lapsuutta käsittelevistä asioista kirjallisuudesta musiikin kautta elokuviin ja videopeleihin. Niitä luetaan paljon, koska nostalgia ja nimenomaan 90-luvun nostalgia vetoaa tällä hetkellä nykyajan nuoriin aikuisiin.

Hiljattain suuren mainoskampanjan avulla julkistettiin Hitmix-radiokanava, joka soittaa pelkästään 90-luvun hittimusiikkia. 1990-luvun musiikille on pyhitetty myös omia musiikkifestivaaleja.

Nykyajan kolmekymppiset ovat elämäntilanteessa, jossa on jo rahaa kuluttaa. Moni tykkää palata lapsuuteensa ja on valmis tuhlaamaan rahaa kokemuksiin.

”Ainahan popmusiikki on ollut sellaista, että palataan parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin. 1970-luvulla fiilisteltiin 1950-luvun rockabillyjä, 1980-luvulla Beatlesia ja niin edespäin”, Asikainen sanoo.

Uutta materiaalia Nylon Beat ei Asikaisen mukaan ole työstänyt.

”Olen ollut jossain määrin mukana tässä paluussa. On keskusteltu asioista ja erilaisista promoasioista. Päätettiin, että ei lähdetä tekemään uusia biisejä.”

Asikainen perustelee asiaa sillä, että uusista biiseistä tulisi paineita, ja asia menisi astetta vakavammaksi. Ja jos mielenkiintoa uuteen materiaaliin ei ole, miksi sitä ryhtyisi väkisin tekemään. Tarvettakaan sille ei ole, koska nostalgia myy varmasti.

Omalla tavallaan tällainen kevyempi lähestymistapa sopii Nylon Beatiin: Ei liian vakavasti ja raskaasti, vaan kepeästi ja kuplivasti. Kuten Nylon Beat asian itse ilmaisee:

”Ei tarttua saa kii / koska haluun olla nylon”.