Rumban avustajakunnan grand old man Markku Roinila sukelsi pää edellä New Yorkin punkskenen syövereihin ja kasasi näkemänsä perusteella kattavan Spotify-listan.
Teksti: Markku Roinila, kuva: Godlis / CBGB.com
Ison omenan särmikästä henkeä sinnikkäästi jatkavan The Strokesin uutuusalbumi Angles saapuu kauppoihin 23. maaliskuuta. Tapahtuman kunniaksi Markku Roinila listaa Ison Omenan punkin hehkeimpiä hetkiä Spotify-soittolistalle.
Punk, sellaisena kuin se 1970-luvulla tunnettiin, kehkeytyi New Yorkissa vastareaktiona laimealle listamusalle, progressiivisen rockin taiturimaisille instrumentaalisooloille ja Californian kokaiinipöllyssä elävien laulaja-lauluntekijöiden rennolle hippimusiikille. Richard Hell kertoo Legs McNeilin ja Gillian McCain toimittamassa teoksessa Please Kill Me (1997): ”Musiikista oli vaan tullut niin turvonnutta. Ei se ollut rock’n’rollia, se oli jonkinlainen teatteriesitys.”
Punkin polttoaineena oli energia, turhautuminen, kompakti ja suoraviivainen ote ja ajatus siitä, että kuka tahansa voi soittaa relevanttia musiikia. 1970-luvun puolivälissä The Stoogesin innoittamat nuoret vihaiset miehet ja naiset löysivät paskaisen countrypubin CBGB’sin Bowerysta ja tekivät siitä oman kantapaikkansa. Paikka tulvi pian uutta, monipuolista ja omaperäistä musiikkia, joka tunnetaan nykyään yhteisnimellä NYC punk.
1. The Velvet Underground: What Goes On
”Liikkeen” kantaemo on tietenkin Andy Warholin suojatiksi päätynyt The Velvet Underground, jonka biiseissä ei laulettu rakkaudesta ja paremmasta maailmasta vaan sadomasokismista, huumeista ja kurjuudesta. Yksinkertainen musiikki perustui toistoon ja feedback/drone-tehokeinoihin, joten se oli yhtä aikaa taiteellista ja rajua. Nämä eri puolet kuuluvat hyvin bändin kolmannen, samannimisen levyn (1969) albumiraidalla.
2. The Stooges: Real Cool Time
Samoihin aikoihin autoteollisuuden luvatussa kaupungissa, Detroitissa, nousi Motownin ohella uusi sukupolvi bluesista ja rock’n’rollista innostuneita päihteiden väärinkäyttäjiä. Naapurikaupunki Ann Arborin suuruus The Stooges yhdisti The Doorsin dramaattisuuteen infernaalisen äänenvoimakkuuden, Bo Diddley-henkiset rytmikoukut ja kehitti oman rockinsa, josta tuli kaikkien myöhempien punkkien esikuva. Vaikka levyt eivät myyneet, Stooges ja sen laulaja Iggy Pop olivat New Yorkin teinien epäjumalat – varsinkin, kun Iggy tuhosi itseään säännöllisesti kaupungin muodikkaimmassa menomestassa, Max’s Kansas Cityssä. Ensilevyltä (1969) poimittu Real Cool Time voisi olla Velvet Undergroundin biisi.
3. New York Dolls: Vietnamese Baby
Yhdellä Max’s Kansas Cityn keikalla Iggy hakkasi päätään seinään roiskien verta joka puolelle, mutta bändi vain jatkoi soittamistaan. Uudet valtiaat, New York Dolls, eivät paljon menneestä suuruudesta välittäneet, vaan pörhistelivät transukuteissaan voimansa tunnossa. David Johansen, Sylvain Sylvain, Johnny Thunders ja kumppanit olivat aikansa rajuimman näköinen rockbändi. Kahden albumin ajan he olivat myös maailman paras bändi.
4. Television: Little Johnny Jewel
Tom Verlaine ja Richard Hell olivat muita määrätietoisempia: he paitsi perustivat bändin (aluksi Neon Boys, sittemmin Television), myös hoitivat itselleen CBGB’sin keikkapaikaksi. Pian keikoista kohisivat kaikki. Eikä ihme: Verlainen ja Richard Lloydin tuplakitarointi oli ja on uniikkia taidetta, jossa freejazz ja 1960-luvun garagerock sulautuvat särmikkäiksi mutta melodisiksi, henkeäsalpaaviksi rakennelmiksi. Little Johnny Jewel ilmestyi alun perin singlen kahdelle puolelle silvottuna, mutta tämä CBGB’sissä äänitetty 15-minuuttinen liveveto on kokonainen ja käpäyttävä. Parasta progressiivista punkia!
5. Patti Smith Group: Free Money
Yksi ihastuneista oli tuohon aikaan rockskribenttinä ja runoilijana toiminut Patti Smith, joka perusti Lenny Kayen kanssa oman bändinsä, Patti Smith Groupin. Rimbaudin innoittama Smith on romanttinen runoilija, mutta katuoja on hengessä vahvasti mukana. Hyvä esimerkki lian ja paremman elämän kauniista yhteiselosta on Horses-debyyttilevyltä (1975) löytyvä Free Money, joka on aluksi kuin aikansa hittilistoilta löytyvä pianoballadi, mutta kierrokset kasvavat pian…
6. Ramones: I Don’t Wanna Walk Around with You
Televisioniin pyrki alkuvaiheessa basistiksi myös pienikokoinen, soittotaidoton katuprostituoitu, joka otti myöhemmin nimekseen DeeDee Ramone. Hänen myöhemmän yhtyeensä kaikki muutkin jäsenet olivat nimeltään Ramone: Joey, Johnny ja Tommy. Ramones soitti nopeaa ja säröistä purkkapoppia ja vakiinnutti pian asemansa CBGB’sin likaisessa ympäristössä. Yhtye oli vastakohta Televisionin ja Patti Smith Groupin taiderockille, vaikka sillä oli toki paljonkin omaa kunnianhimoa. Se oli vain puristettu tiiviimpään pakettiin: tämä Ramones- ensilevyltä (1976) kuultava tömäkkä julistus kestää minuutin ja 43 sekuntia.
7. Heartbreakers: Chinese Rocks
Sillä välin New York Dollsin ura oli pitkän mahalaskun jälkeen tullut umpikujaan. Englannista tuotu manageri Malcolm McLaren puki rokkarit punaiseen nahkaan ja loi heille kommunistista Kiinaa rippaavan pop-art-imagon, joka ei tuntunut kovinkaan kotoiselta New Yorkin sälleille. Vahvasti heroiinikoukussa sinnittelevät kitaristi Johnny Thunders ja rumpali Jerry Nolan pestasivat Televisionista poispotkitun Richard Hellin ja ex-gigolon Walter Luren ja palasivat New Yorkin arkeen, mitä nyt kävivät välillä Lontoossa opettamassa Sid Viciousille heroiininkäyttöä. Lyhytikäinen Heartbreakers soitti komeaa katurockia ja sen nimiin ovat vannoneet kaikenlaiset punkit Sex Pistolsista ja The Damnedista Hanoi Rocksiin ja Smackiin. Tämä lempihuumeesta kertova biisi on peräisin DeeDee Ramonelta, joka tarjosi sen Richard Hellin käyttöön.
8. Richard Hell & The Voidoids: Liars Beware
Richard Hell ei kauan Thundersin kelkassa viihtynyt, vaan palasi taiteellisesti särmikkäämmille linjoille uuden yhtyeensä The Voidoidsin kanssa, jonka valttikortti oli jäjittelemätön kitaristiässä Robert Quine. Ryhmä ehti tehdä kaksi levyä, joista ensimmäisen, Blank Generationin (1977), nimikappale on Sex Pistolsin Pretty Vacantin roolimalli. Myös Hellin tapa esiintyä revityissä paidoissa muodostui Malcom McLarenin välityksellä punkin perusikonografiaksi. Liars Beware on hieno esimerkki Quinen äkkiväärästä kitaroinnista ja Hellin hyeenamaisesta laulutavasta.
9. Talking Heads: Pulled Up
CBGB’ssä oli toki nähty äkkivääryyttä paljonkin. Televisionin ja Voidoidsin ohella omanlaistaan esitteli Talking Heads, joka koostui neljästä taideopiskelijasta, nokkamiehenään hysteerisen hermostunut David Byrne. Ujot ja normaaleihin vaateparsiin pukeutuneet pojat (ja yksi tyttö) kuitenkin tekivät vaikutuksen tiukalla bändisoitollaan ja erikoisilla biiseillään, jotka olivat yhtä aikaa svengaavia, omituisia ja suhteellisen helposti sulavia. Ensilevy Talking Heads (1977) sisälsi jopa hitintapaisen (Pscyho Killer), mutta näytteeksi on tällä kertaa valittu hauskasti venkoileva Pulled Up.
10. Blondie: Rip Her to Shreds
Vielä helpommin sulava oli Blondie, joka jatkoi 1970-luvun alun powerpop-perinnettä. Esimerkiksi tämä Blondie-debyyttilevyltä (1976) löytyvä raita osoittaa, että nämä muusikot eivät olleet mitään untuvikkoja. Elämä New Yorkissa CBGB’sin ja Max’s Kansas Cityn välissä ei ollut mitään kermaperseiden hommaa, ja mielisairaudet ja päihdeongelmat olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ne heijastuivat myös ihmisten välisiin suhteisiin – New Yorkin meininki ei ollut todellakaan mitään ”rauha, kukkaset ja rakkaus”-touhua.
11. Suicide: Johnny
New Yorkin cooliuden symboli oli Alan Vegan ja Martin Revin muodostama Suicide, jonka hämmentävän hypnoottinen rumpukoneen ja primitiivisten syntetisaattorien muodostama sävelkudos on samaan aikaan klassinen ja vallankumouksellinen. Se raivasi tietä niin hiphop-kulttuurille kuin goottirockille (kuunnelkaapa vaikkapa Frankie Teardrop vuonna 1977 julkaistulta ensilevyltä Suicide) kuin nykyiselle elektrollekin.
12. Dead Boys: Sonic Reducer
Jos palataan kuitenkin siihen punkiin. Dead Boys on epäilemättä yksi äärimmäisimpiä punkbändejä. Clevelandista New Yorkiin muuttanut huligaaniryhmä harrasti irtoseksiä ja natsisymboleja sun muuta hilpeää elämää. Laulaja Stiv Batorsista tuli Iggyn manttelinperijä rock’n’roll-eläimen virkaatekeväksi hahmoksi, mutta The Lords of the New Church -superkokoonpanon jälkeen hänen uransa alkoi hiipua, ja alamäki päättyi miehen kuolemaan 1990. Dead Boys jätti kuitenkin jälkeensä rattoisan ensilevyn Young, Loud & Snotty (1977), josta tämäkin rätväkkä biisi on peräisin.
13. Lizzy Mercier Descloux: Wawa
Suicide näytti myös suuntaa uudelle liikkeelle nimeltä No Wave, joka valtasi New Yorkin CBGB’s-kultakauden hiipuessa 1980-luvun alussa (vrt. Teenage Jesus & The Jerks, The Contortions). No Wave oli kokeellista, meteliin ja teollisiin vaikutteisiin perustuvaa musiikkia, joka ei tähdännyt suuren yleisöön suosioon ja on siitä syystä jäänyt aika tuntemattomaksi. Ihan syyttä: tämä näyte ei ole kovin kaukana vaikkapa englantilaisen The Slitsin tai Public Image Limitedin tuotannosta, joten helppo on vihjata, että englantilaiset matkivat myös postpunkin New Yorkista!
14. Sonic Youth: Tom Violence
No Waven ideoita kehitti eteenpäin Sonic Youth, joka on tässä seurassa melkoinen poikkeus – bändin historia on nimittäin kestänyt vuodesta 1982 aina tähän päivään asti, ja mikä ihmeellisempää, bändin ydinryhmä on pysynyt samana. Reseptinä on ollut noisen ja melodisuuden yhdistäminen ainutlaatuisella tavalla, ja tämä vuoden 1986 Evol-levyn avausraita on hieno esimerkki sen toimivuudesta. Miten voikin yksi biisi olla samaan aikaan nätti ja näin ahdistava?
15. The Strokes: The Modern Age
Tämän kaiken perinteen toi 2000-luvulle The Strokes, jonka jo klassikoksi muodostunut ensilevy Is This It? (2001) yhdisti Velvet Undergroundin, Televisionin, The Voidoidsin ja Blondien hienoksi karismaattisen melodiseksi kokonaisuudeksi. Vaikka yhtye ei ole debyytin tasolle sittemmin yltänyt, uuteen levyyn kohdistuvat aina vahvat odotukset. Taustaksi siis Is This It:ltä tämä ihana poppipala, jonka kitarat ovat niin New York -punkia kuin vaan voi olla.