Tuska Open Air – Viimeistä kertaa Kaisaniemessä

06.07.2010

Tuska-festivaali siirtyy ensi vuonna Suvilahteen. Finnish Metal Eventsin toimitusjohtaja Hanna Kuosmanen kertoo nyt, mitä kaikkea paikanvaihdos tuo tullessaan. Lue myös raportti viimeisestä Kaisaniemi-Tuskasta.

Teksti: Saku Schildt, kuvat: Ari Korpi

Uusimmassa Rumbassa (9-10/10) uumoiltu huhu on vahvistettu nyt todeksi: Tuska muuttaa ensi vuonna Suvilahden kentälle Sörnäisten rantatien varteen.

Muutoksen myötä festivaali saa vähän enemmän yleisökapasiteettia, ja sitä kautta kenties pelimerkkejä ulkomaisten artistien buukkaamiseen. Tuska-organisaattorithan ovat tiettävästi kamppaileet jo vuositolkulla löytääkseen maltilliseen hintaan mielenkiintoisia ulkomaisia bändejä tyydyttämään kriittisen metalliyleisön nälkää.

Kaisaniemen 33000 myytyä lippua ovat suoneet varsin maltillisen budjetin bändihankintoihin, kun kansainvälisten menestyjien hintalaput ovat samaan aikaan karanneet hurjiin lukemiin.

Suvilahdessa festarivieraiden enimmäismäärä kasvaa muutamalla tuhannella. Alueelle mahtuu noin 14000 kävijää päivässä. Lisäys ei ole massiivinen, mutta tarjoaa mahdollisuuden kasvattaa päälavan kokoa ja mahdollisesti myös pystyttää alueelle uusia lavoja.

”Mitään mammuttikokoluokan bändejä ei tulevaisuudessakaan haeta”, festivaalia järjestävän Finnish Metal Eventsin toimituspäällikkö Hanna Kuosmanen linjaa.

Kuosmanen kuulostaa puhelimessa tyytyväiseltä kertoessaan muuton syistä ja seurauksista.

”Tämänkin vuoden loppunmyyty Tuska näytti, miten tila alkaa käydä vähiin. Kaisaniemen alue rajoittuu veteen, junarataan ja kasvitieteelliseen puutarhaan, joten siellä ei laajenemisesta voida haaveilla. Suvilahdessa on mahdollista kehittää tapahtumaa myös oheistoiminnoiltaan yleisölle ja artisteille mukavammaksi”, Kuosmanen sanoo.

Oheistoiminnoilla Kuosmanen tarkoittaa esimerkiksi anniskelualueiden kapasiteettia. Suvilahdessa niitä saatetaan nähdä yhden sijaan useampia, ja hieman peruskaljatelttaa profiloidumpia. Artistien takahuonetilojakin voidaan nyt kohentaa.

”Myös sponsoreilla on ollut kaikenlaisia kivoja ideoita, mitä ei toistaiseksi olla voitu järjestää tilanpuutteen vuoksi.”

Parannuksiin kuuluu sekin, että ensi vuonna heavy saattaa kaikua suviyössä totuttua pidempään. Kaisaniemessä viimeinen yhtye on lopettanut kymmeneltä, mutta esimerkiksi loppukesästä Suvilahdessa järjestettävässä Flow’ssa bändejä nousee lavalle vielä myöhemminkin.

”Meillä on tosiaan toiveissa, että saataisiin muutama soittoslotti iltakymmenen jälkeenkin. Suvilahdessa voi pelata paremmin lavojen suuntaamisella, ja lähimmät asuintalot ovat vähän kauempana kuin Kaisaniemessä”, Kuosmanen tuumaa.

Nämä kaverit eivät anna periksi. Jeesus-bussi oli jälleen saapunut huolehtimaan uskonpuhdistuksesta metallifestareilla.

Viimeinen Kaisaniemen kentällä järjestetty Tuska parahti perinteiseen tapaan rauhallisesti, aurinkoisesti ja viihdyttävästi. Huolta aiheutti lähinnä festivaalin asteittainen setääntyminen, mikä käy vuosi vuodelta silmiinpistävämmäksi: Tuskan kolmestakymmenestäneljästä bändistä viisitoista oli perustettu 1980-luvulla tai 1990-luvun alussa.

Yleisönkin keski-ikä näytti silmämääräisesti olevan lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä.

Ovatko Sauna Open Air ja Tuska muutaman vuoden kuluttua Puistobluesin kaltaisia nostalgiafestivaaleja? Vai ovatko ne sitä jo?

No, tällainen kehityskulku ei ole välttämättä huono asia, sillä vanhat parrat vastasivat festivaalin parhaista keikoista.

Perjantaina Testament teki sen mitä parhaiten osaa: yhdysvaltalaisen thrash-legendan inkkarisolisti Chuck Billy käski yleisöä pittaamaan Into the Pitin tahdissa, ja eturivin nuoriso teki työtä käskettyä. Yhtye kärsi jokseekin puuroisista soundeista, ja Billy joutui pahoittelemaan ”pieniä teknisiä ongelmia”. Festivaalitunnelmaan tempautunutta yleisöä tämä ei näyttänyt vaivaavan.

Testament on elävä esimerkki metalliyleisön kuuluisasta uskollisuudesta. Bändi ei ole julkaissut mitään erityisen merkittävää vuosikausiin, ja yhtye on vieraillut Suomessa jo kuusi kertaa tällä vuosituhannella, mutta heavyjengi ottaa orkesterin kerta toisensa jälkeen vastaan avosylin. Ja miksei ottaisi, yhtye kun osaa soittaa energisen peruskeikan vaikka silmät kiinni, unissaan ja soittimet bändin kesken arpomalla.

Mahtoikohan Stonen ja Suburban Triben basisti Janne Joutseniemi käydä moikkaamassa vanhoja kiertuekavereitaan takahuoneessa? Stonehan kiersi Testamentin seurassa Yhdysvaltoja muinaisella 1980-luvulla, kun bändi yritti läpimurtoa maailmalla.

Deathmetallin melodisempaa laitaa edustava Insomnium kajautti seuraavaksi taivaita hipovia kitaramelodioitaan täpötäyden Sue-teltan iloksi. Joensuulaisorkesteri sai siirrettyä levyjensä mahtipontisuuden toimivasti lavalle, vaikka Ville Frimanin puhtaat lauluosuudet eivät aina just nuotilleen menneetkään. Konsertin päättänyt Weighed Down with Sorrow on ylväydessään suorastaan majesteetillisen tyylikäs kappale.

Marco Hietalan johtama Tarot marssitti lavalle Kuorosota-ohjelmasta tutun köörin. Tempaus oli varmasti kuorolaulajille ikimuistoinen, mutta antoi esitykselle latistavan ”tuttu tv:stä”-vivahteen.

Hetkittäin Tarot sai soittoonsa kaivattua jykevyyttä, mutta kokonaisuutena konkaribändin keikka jäi vaisuksi. Uuden Gravity of Light -levyn ryhdikäs Hell Knows Me lukeutui konsertin hyviin hetkiin.

Perjantain odotetuimpiin yhtyeisiin kuului norjalainen Satyricon, yksi alkuperäisistä mustan metallin oppi-isistä. Nykyään bändin musiikki on enemmänkin ”saatanallista rockia”, jossa tritonuksen kanssa leikittelevät kitarariffit esitetään keskitempoisesti junttaamalla.

Orkesterin tasainen, vähällä dynamiikalla toimiva puksutus ei miellytä kaikkia, mutta esiintyä Satyricon osaa. Bändin pääpiru Satyrillä on showmiehen elkeet hallussa, ja rumpali Frost pyöritti ansiokkaasti tukkapropellia kompin pahemmin kärsimättä.

Mahtoivatkohan Insomniumin kaverit käydä moikkaamassa näitä vanhoja kiertuekavereitaan takahuoneessa? Sopii epäillä, sillä joensuulaisten kertomukset norskien tavasta kyykyttää lämppäribändiä ovat kylmäävää kuultavaa.

Norjalaista blackmetallia saatiin perjantaina sivulavallakin, tosin vain yhden kappaleen verran: soolouraa työstänyt Emperor-solisti Ihsahn esitti yleisön iloksi vanhan bändinsä maineikkaalta Anthems to the Welking at Dusk -levyltä tutun Thus Spake the Nightspiritin. Kappalevalinta sai Ihsahnin progepainotteista soolotuotantoa hissukseen seuranneen yleisön villiintymään ensimmäistä kertaa keikan aikana.

Perjantain – ja samalla koko viikonlopun – mielenkiintoisin keikka oli Devin Townsendin Ziltoid the Omnicent -performanssi. Zappamaisen kummallinen soololevy esitettiin ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan.

Performanssin juju piili lavalla soittaneen bändin ja screeniltä esitetyn tarinan vuoropuhelussa. Ziltoid-levyn pöhkö juonihan kertoo muppet-hahmon kaltaisesta avaruusoliosta, joka saapuu maapallolle vaatimaan Telluksen parasta kahvia. Saamaansa litkuun tyytymätön otus julistaa maailmalle sodan, ja pian planeetta on liekeissä.

Ziltoid olikin kuvaruudun kautta äänessä yhtä paljon kuin Devin itse. Kaksikko intoutui show’n puolivälissä myös kitarakaksinkamppailuun, jossa Devin veti lopulta pidemmän korren. Lavalla vieraili yhden kappaleen aikana myös Testamentin Chuck Billy eläytymässä Planet Smasherin rooliin.

Townsendin esitys oli luonteva, erikoinen ja ennen kaikkea hauska kokemus, jonka onnistumisesta artisti tuntui olevan vilpittömästi innoissaan. Keikan päättänyt pitkä Deep Peace -fiilistely olisi kaivannut tuekseen vielä jonkun kunnon loppupamauksen, mutta muuten ennakkoluuloton kanadalaismuusikko ansaitsee kokeilustaan hatunnoston. Harmi tosin, ettei tekniikkapuoli toiminut kunnolla, vaan videokuva katkeili tämän tästä.

Devin Townsend on paitsi hieno mies ja kova panemaan avaruushirviöitä kuriin, myös hel-vetin mukava jätkä. Mies jutusteli fanikuntansa kanssa hyväntuulisesti ja kiireettä.

Lauantain mielenkiintoisimpiin esiintyjiin kuulunut Crowbar teki Kaisaniemessä selvää jälkeä. Bändin hitaasti möyryävä sludge metal vyöryi telttaan ahtautuneen yleisön ylle ukkospilven lailla, ja sekaan heitetyt Black Sabbath- ja Carnivore-coverit kohottivat tunnelmaa entisestään.

Yleisö oli keikasta niin tohkeissaan, että palkitsi bändin festivaalin pitkäkestoisimmilla aplodeilla. Porukka vaati encorea vielä silloinkin, kun yhtye saapui hakemaan soittokamojaan lavalta.

Muita lauantain onnistujia olivat Devin Townsend, joka kipusi päälavalle esittämään muuta soolotuotantoaan, sekä harmillisesti yhtä aikaa esiintyneet Bloodbath ja Overkill.

Townsend jatkoi siitä, mihin edellisenä päivänä jäi, ja raakkui verevän annoksen omalaatuista rock-metal-hybridiään. Miehen persoonallinen lavailmehdintä muistuttaa erehdyttävästi Jim Carreyn irvistelyä, mikä tässä tapauksessa katsottakoon hyväksi asiaksi. Muutama Strapping Young Lad -kappale olisi ollut setissä odottamaton ja tervetullut yllätys, mutta kaikkea ei voi saada.

Opeth-guru Mikael Åkerfeldtin death metal -projekti Bloodbath soitti Tuskassa vasta seitsemännen keikkansa. Puheliaisuudestaan tunnettu Åkerfeldt jutusteli tälläkin kertaa pitkät pätkät yleisön kanssa: ”I know some of you really hate Swedish people. Now you must be in a dilemma ’cause we’re so fucking good.” Eipä mies väitteessään liioitellut, sillä Breeding Deathin kaltaiset biisit kaatuivat hyökyaallon voimalla katsojien ylle.

Yhdysvaltalaisen Overkillin keikkakunnosta oli kantautunut suotuisia huhuja jo ennakkoon. Huhut kuitattiin nopeasti faktoiksi, sillä vuonna 1985 ensimmäisen levynsä julkaissut yhtye oli helvetinmoisessa kunnossa. Bändi oli siitäkin miellyttävä yllätys, ettei se nojaa pelkästään alkuaikojensa tuotantoon, vaan yhtyeen tuorekin materiaali jytisi esimerkillisesti. Esimerkiksi tänä vuonna julkaistun Ironbound-levyn nimikappale piiskattiin läpi komeasti.

Yleisö osoiti suosiotan, ja newjerseyläiset näyttivät olevan vilpittömän hämmästyneitä saamastaan vastaanotosta. Sama ilmiö näkyi monen muunkin ulkomaanvieraan esityksessä: esimerkiksi samana päivänä esiintyneen Kamelotin muusikot olivat päälavalla äimän käkenä, kun eturiviri riehui musiikin tahtiin. Mitähän muusikot sitten odottavat Suomeen tullessaan? Peruskliseitä igluissa värjöttelevistä eskimoista, vai jonkinlaista Japani-henkistä kohteliasta hissuttelua?

Lauantain pääesiintyjäksi oli rekrytoitu lyhyellä varoitusajalla amerikkalainen progemetallibändi Nevermore. Alun perinhän päivän piti huipentua Mastodoniin, mutta keikka peruuntui bändin kitaristin sairastumisen vuoksi.

Parikymmentä vuotta puurtanut yhtye on pysynyt Suomessa melko tuntemattomana, mikä näkyi yleisön reaktioissa – suuri osa väestä valui keikan käynnistyttyä tutkimaan jatkoklubien tarjontaa. Bändi saa syyttää tästä myös itseään, sillä esitys oli puhtaasti tylsä.

Toisin kuin aiemmin mainitut maanmiehensä, Nevermoren solisti Warrel Dane ei näyttänyt järin vaikuttuneelta suomalaisyleisön laadusta. Hajamielisesti haahuillut Dane näytti olevan lavalla lähinnä kontrahtin velvoittamana, eikä bändin progesävyillä varustettu laimea melodinen heavy tehnyt kummoista vaikutusta muihin kuin yhtyeen vanhoihin faneihin. Nämä olivat tosin keikasta tiettävästi tohkeissaan.

Sunnuntaina päälavalle kapusi W.A.S.P, joka tuntuu vierailevan pohjolassa joka toinen kuukausi. Bändi soittanut Suomessa vuoden 2004 jälkeen vaatimattomat 24 keikkaa.

Mikäs siinä, hyvinhän Blackie Lawless tonttinsa hoitaa. Ei haittaa, vaikka ikää on jo 54 vuotta ja rock-elämä on jättänyt jälkensä miehen kroppaan ja ääneen: wildchildit ja lovemachinet irtoavat yhä kunnialla.

Vanha shokkirokkari osoitti nyös tervettä nöyryyttä, kun antoi machismoa pullistelevan kitaristinsa hoitaa enimmän osan show-eleistä. Sama kaveri tosin sortui tyylittömyyteen, kun tunnelmalliseksi tarkoitetun The Idolin kitarasoolo-osuus venyi luvattoman pitkäksi. Osio on kaiken lisäksi räikeä kopio Pink Floydin Comfortably Numbista.

Death metal -legenda Cannibal Corpse oli, no, ihan vitun kova. Hammer Smashed Facen, Make Them Sufferin ja I Will Kill Youn kaltaisia kesähittejä soittanut yhdysvaltalaisbändi esitti viikonlopun parhaimpiin kuuluvan keikan, jonka hellittämätön aggressio tuntui kumpuavan jostain aidosti kaoottisesta osasta muusikkojen sieluja.

Yhtye omisti herrasmiesmäisesti yhden kappaleen myös naisväelle – tosin Priests of Sodom ei kenties ole herkin mahdollinen vaihtoehto parvekkeen alta esitettäväksi serenadiksi.

Cannibal Corpse oli niin hyvä, että seuraavaksi sivulavalla soittaneen Nilen kellontarkka death-naputus tuntui kepoiselta versiolta vanhan liiton primitiivisestä voimasta. Tämä on aika paljon sanottu, sillä Nilekin jyysti teknistä paahtoaan peräänantamattoman brutaalisti.

Viikonlopun viimeinen artisti oli thrash metalin suuruuksiin kuluva Megadeth. Bändi ei ole koskaan ollut mikään armoitettu esiintyjä – jo bändin kulta-aikojen kokoonpanon keikka Helsingin jäähallissa vuonna 1995 oli tylsä kokemus – eikä Dave Mustaine ole edelleenkään saanut yhtyeensä soittoon groovea.

Vyötiäisen lavakarismalla varustettu Mustaine on ehkä epätodennäköisin mahdollinen vaihtoehto heavymetallin kummisedäksi, jollaiseksi hänet tavataan nostaa. Mustaine on lavahabitukseltaan sulkeutunut, hiuspehkonsa taakse piiloutuva mörri, jonka laulu käy vuosien saatossa alati hennommaksi, eikä soittokaan herättäisi nykymuodossaan kummempaa huomiota jonkun muun esittämänä.

Megadeth hemmoteli fanejaan esittämällä suurimman osan kaksikymmentä vuotta vanhasta Rust in Peace -menestysalbumistaan. Keikka nousi lentoon kuitenkin vasta viimeisen puolen tunnin aikana, kun orkesteri soitti peräperää A Tout Le Monde-, Symphony for Destruction- ja Peace Sells-hittinsä. Viimeksi mainittu sai kunnian olla vihoviimeinen kappale, mitä Tuskan päälavalla Kaisaniemessä tullaan koskaan soittamaan.

Uusi vuosikymmen aloittaa uuden luvun maamme parhaan metallifestivaalin historiassa. Jännittävää nähdä, minkälaiseksi tarinan juoni muuttuu paikanvaihdoksen myötä. Kaisaniemen keikkoja tulee kyllä ikävä, ei mahda mitään.