Posse on paitsi viihdeohjelma, myös performanssi siitä, miten popjournalismi voi mennä pieleen: Ajankohtainen artisti (tai muu julkisuuden henkilö) tulee ohjelmaan. Hän saa kertoa uudesta tuotteestaan, ja ikään kuin vastalahjaksi hän tekee jotain hassua.
Idea on siinä, että kaikki voittavat: Posse-ohjelma saa katsojia, koska siinä esiintyy kiinnostava artisti. Artisti saa parhaaseen katseluaikaan kertoa tuotteestaan ilman, että hänelle esitettäisiin haastavia kysymyksiä. Katsojat saavat katsoa, kun artisti tekee jotain hassua.
Tässä ei ole vikaa, kun kyseessä on viihdeohjelma Posse. Mutta tällainen selkäinpeseminen on yhä yleisempää myös popjournalismin puolella. Artisti tulee kertomaan medialle sen tarinan, minkä hän haluaa kertoa, ja media julkaisee tarinan sen kummemmin kakistelematta.
Tällaisessa tilanteessa käytetään valtaa niin journalismia kuin sen lukijaa (tai kuuntelijaa tai katselijaa) kohtaan. Se voi olla haitallista lopulta juuri sen musiikkifanin kannalta.
Popjournalismi syntyi, koska artistien fanit halusivat tietää enemmän tyypeistä, joita he ihailivat. Brittiläinen Melody Maker perustettiin jo 1926, ja varsinainen faneille tehtävä popjournalismi alkoi muotoutua samaan aikaan kuin populaarimusiikki alkoi saada suosiota, eli 1950-luvulla.
1990-luvulle saakka lehdistöllä ja muulla perinteisellä medialla oli merkittävä rooli artistin näkyvyyden kannalta. Artistit halusivat palstatilaa rajatuilla sivuilla, joten lehdillä (ja radiolla ja tv:llä) oli valtavasti valtaa.
Kun lähestyttiin 2000-lukua, tuli pikkuhiljaa internet, joka söi lehdiltä lukijoita. Ja sitten, kun alettiin lähestyä 2010-lukua, sosiaalinen media tuli ryminällä.
Se muutti pelin hengen. Artistit eivät enää tarvinneetkaan tilaa perinteisestä mediasta samalla tavalla, koska he saattoivat viestiä suoraan sosiaalisen median kautta, ilman välikäsiä.
Usein sanottiin, että perinteistä mediaa ei oikein enää tarvita: kaikki voivat olla oma uutistoimistonsa.
Niin moni nykyään onkin.
Sosiaalinen media on tuonut artistit lähemmäs fania. Fani pääsee ehkä artistin kotiin ja näkee ehkä likapyykkejäkin ja aamiaisleivän. Some tekee sen, mihin journalistit ovat aina pyrkineet: se näyttää oikeasti artistin todellisen, intiimin minän.
Eikö näytäkin?
Ei tietenkään.
Sosiaalisen median kautta tehtävän viestinnän vahvuus on siinä, että se näyttää autenttiselta ja aidolta, vaikka se on pääosin suunniteltua. Siinä artisti syöttää fanille asiansa kuten haluaa sen sijaan, että välissä olisi toimittaja, joka asettaisi asiat mittakaavaansa ja kontekstiinsa.
Se on sukua tavalle, joka on lisääntynyt esimerkiksi Yhdysvalloissa. Siellä isoa tähteä ei aina haastattele ulkopuolinen toimittaja, vaan tähden kaveri. Se ei tietenkään ole hyvä asetelma, koska kaverista on vaikeaa kirjoittaa tasapuolisesti.
Koko journalismin käsite tuntuu monin paikoin hämärtyneen.
Eräs hyvä esimerkki tästä oli tapaus Maria Veitola – Sara Sieppi. Veitolaa syytettiin Siepin kiusaamisesta, kun hän haastatteli tätä EVS-ohjelmassa. Veitola esitti haastattelussa kysymyksiä, joihin Sieppi ei osannut oikein vastailla.
Sieppi syytti ohjelman jälkipyykissä Veitolaa ansan asettamisesta. Hän ei kuulemma päässyt puhumaan niistä asioista, joista olisi halunnut puhua.
”Haastatteluissa reunaehdot ovat toki sovittavissa, ja niitä kysymyksiä kannattaa käydä vähän läpi ennen haastattelua, koska se on kaikkien etu: suorassa lähetyksessä on noin kahdeksan minuuttia aikaa onnistua”, Veitola sanoo.
”Mutta en ole koskaan asettanut mitään ansoja haastateltaville. Haluan aina, että haastateltava onnistuu, mutta myös, että yleisö saa kiinnostavaa sisältöä.”
Kun asiasta puhutaan ennakkoon, Veitolan mukaan moni haastateltava alkaa asettaa ehtoja: tätä ja tätä ei saa kysyä.
”Sanon silloin, että kyllä minä sitä aion kysyä, ja sinä voit vaikka sanoa, että en vastaa. Mutta et voi kieltää minua kysymästä. En aio leikkiä, että niitä asioita, joista ei muka saisi puhua, ei olisi koskaan tapahtunut”, Veitola sanoo.
Veitolan mukaan suurin osa haastateltavista ymmärtää yskän.
”Mutta moni kyllä etenkin nykyään kuvittelee, että he voivat asettaa niitä ehtoja.”
Haastattelun konsepti on siis unohtunut monilta. Haastattelu ei ole foorumi, jonka lähtökohtainen tarkoitus on antaa haastateltavan kertoa niistä asioista, joista hän haluaa kertoa. Se ei lähtökohtaisesti ole mainosspotti, vaikka se sellaisena toki toimiikin.
Haastattelu on foorumi, jossa lähtökohtaisesti pyritään löytämään – vaikka sitten haastaen – jonkin sortin kiinnostavia asioita haastateltavista. Haastateltava ei saa päättää, millä tavalla häntä käsitellään artikkelissa.
Tämä tuntuu tulevan aidosti yllätyksenä monille haastateltaville. Niin minä kuin moni kollega on saanut jutun kirjoittamisen jälkeen vihaista ja jopa uhkaavaa palautetta, kun ”ei se mennyt yhtään niin kuin minä halusin”.
Veitola uskoo, että etenkin sosiaalinen media on saanut monet julkisuuden henkilöt ajattelemaan, että he voivat kontrolloida julkisuuttaan. Moni on luonut sosiaalisessa mediassa itsestään tietynlaisen ideaalin kuvan ja tarinan, joka on helppo pitää hallinnassa somessa fanien keskellä.
Sitten, kun tuleekin joku, joka kysyy julkisesti kysymyksen, joka saattaa paljastaa siitä henkilöstä jotain muuta – ei välttämättä edes mitään negatiivista, vaan ehkä inhimillistä – kuvaan voi tulla särö.
”Silloin nämä tyypit menevät shokkiin. Uskon, että siinä on paljon kysymys kontrollin tunteen menettämisestä.”
Myös fanit usein suuttuvat, kun heidän idoliaan kyseenalaistetaan.
Hiljattain julkaistu Tuukka Temosen ohjaama Valmentaja-elokuva on saanut huonoja arvioita. Sosiaalisessa mediassa ei ole tämän tiimoilta juurikaan keskusteltu, vaan siellä keskitytään lähinnä parjaamaan kriitikoita ja puolustamaan Temosta: häntähän pahantahtoisesti kiusataan näillä kriittisillä arvioilla.
Kriittinen toimittaja on siis monien mielestä synonyymi negatiiviselle kiusaajalle.
Näiden ”kiusaajien” valtaa pyritäänkin rajoittamaan.
Moni artisti saa apua levy-yhtiön tai muun tahon taustajoukoilta siihen, miten heidän kannattaisi julkisuudessa toimia. Se on hyvä asia, mutta se voi mennä myös yli.
Esimerkiksi Fullsteam Managementin toimitusjohtaja Virpi Immonen sanoi Rumbassa 2012 seuraavasti kysyttäessä, miten toimitaan, jos artisti sanoo haastatteluissa sammakoita:
”Se on vaikea tilanne, koska periaatteessa medialla on sananvapaus. Heillä on oikeus julkaista, mitä sanotaan. Mutta jos pyydämme ottamaan tiettyjä asioita pois tai muuttamaan niitä, ja ne silti julkaistaan, saattaa olla, että emme jatka yhteistyötä kyseisen median tai toimittajan kanssa.”
Artisteja prepataan julkisuuden suhteen, joskus hieman kummallisesti, Veitola sanoo.
”Takahuoneessa ennen haastattelua jotkut sanovat kuulemma artisteille, että varokaa sitä Veitolaa. Mitä helvettiä? Eikö niiden pitäisi sanoa, että pitäkää hauskaa? Ei luoteta, että he pystyvät itse pärjäämään median kanssa. Jos olisin artisti, olisin aika helvetin loukkaantunut tuollaisesta kohtelusta”, Veitola sanoo.
Monta kertaa haastattelu on liiallisen varovaisuuden vuoksi menetetty mahdollisuus niin artistille, yleisölle kuin toimittajalle. Mikäli artisti avaisi asioitaan eikä maanisesti suojelisi kiiltokuvaansa, yleisö voisi löytää hänestä aivan uusia mielenkiintoisia kulmia.
Etenkin tämä hämmentää Suomessa, sillä me olemme aina rakastaneet sitä haavaa ja säröä. Suomessa ei ole koskaan kiinnostuttu täydellisistä ihmisistä. Sen huomaa Juicesta ja Irwinistä lähtien aina Vain elämää -ohjelmaan, joiden kautta Cheekit ja muut ovat nostattaneet profiiliaan nimenomaan osoittamalla, että he ovat ihmisiä, eivät kiiltokuvia.
Veitolakin on saanut artistien taustajoukoilta joskus palautetta Yökylässä-ohjelmasta. Että ”ihan kiva, mutta miten tämä ohjelma ei tehnytkään tämän meidän artistin uralle yhtään sitä, mitä se on monille muille tehnyt”.
”Niin, no se johtui siitä, että sinä itse vaadit, että tästä ja tuosta ei saa kysyä, ja sanoit vielä artistille, että ole varovainen. Silloin artistista ei tule inhimillistä, kokonaista kuvaa, vaan se jää latteaksi”, Veitola sanoo.
Veitolan mukaan Yökylässä-ohjelmaan on usein vaikeaa saada haastateltavia, koska konsepti on niin intiimi. Mutta Yökylässä-ojelma – ja EVS-ohjelma tai vaikkapa Helsingin Sanomien Kuukausiliite – on niin suosittu, että moni artisti taustajoukkoineen varmasti tuntee, että siinä esiintyminen on riittävän hyödyllistä suhteessa riskiin.
Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen on tehnyt lehteen paljon juttuja julkisuuden henkilöistä. Hän sanoo, että artistien taustajoukot eivät ole pyrkineet painostamaan häntä. Totta kai näkökulmia tarjotaan ja juttuja pyydetään luettaviksi (jutun sitaatit Kemppainen laittaa vain haastateltavalle, ei taustajoukoille, vaikka sitä pyydetäänkin), mutta muutoin Kemppaisen mukaan painostusta ei ilmene.
Kemppainen teki esimerkiksi hiljattain jutun Jenni Vartiaisesta.
”Sitä tarjottiin, ja aluksi mietin, että kannattaako tehdä. Mutta sitten aloin miettiä, että jos näkökulma olisikin se, että Vartiainen on vähän sellaisen tylsän tyypin maineessa. Eli se kulma, jolla jutun tein, tuli kyllä ihan itseltäni, kuten aina”, Kemppainen sanoo.
Kaikkien medioiden suhteen tämä toimittajan työrauha ei tunnu toteutuvan. Ei ole salaisuus, että esimerkiksi Rumba-lehti ei koskaan ole ollut se media, johon varsinaisesti tarjotaan suuria artisteja.
Iso syy on toki se, että media on aika pieni. Miksi ottaa riski, kun julkisuusarvo ei ole välttämättä erityisen merkittävä?
Toinen syy voi olla se, että Rumba käsittelee artisteja kriittisestikin. Sen sijaan esimerkiksi joissain naistenlehdessä, iltapäivälehdissä ja juorulehdissä on silloin tällöin artikkeleita, jotka ovat niin myötäsukaisia, että niiden välittämä kuva kohteestaan jää hyvin yksipuoliseksi.
Voi toki hyvin olla, että päätös on ollut toimituksen: kerrotaan selviytymistarinoita, koska niitä ihmiset tykkäävät lukea. Itse asiassa, jos kuuntelee vaikkapa YleX:n musiikkiohjelmia, suurin osa niistä on hyvin positiivissävytteisiä.
Siinä ei ole mitään pahaa, mutta joskus tulee mieleen, että ihanko oikeasti kaikki on toimittajien mielestä niin mahtavaa ja siistiä, kuin he antavat ohjelmissaan ymmärtää.
YleX valittiin juuri Musiikki & Media Industry Awards -gaalassa usean muun voiton lisäksi vuoden musiikkimediaksi.
Ylen ei varmasti tarvitse kokea painostusta musiikkiteollisuuden suunnasta, tai jos se sellaista kokee, sen tuskin tarvitsee siihen taipua.
Tästä herää kiinnostava kysymys: miksi kriittistä popjournalismia pitäisi edes harrastaa, jos ihmiset haluavat vain kuulla, kuinka siistiä kaikki on? Kriittisyyden – itse asiassa jopa totuudenmukaisuuden – synonyymi näyttäisi nimittäin nykyään olevan negatiivisuus.
Kiusaajahan se Maria Veitolakin oli, kun esitti haastavia kysymyksiä.
Miksi siis tekisimme väkisin syviä ja moniulotteisia kuvia artisteista, jos yleisö haluaa pikemminkin kuulla sen saman kivan tarinan, jota artisti somessakin pitää yllä?
Ensinnäkin siksi, että juttuja tehdään paitsi musiikkifaneille, myös niin sanotulle suurelle yleisölle. Evelina-fani ei ehkä halua Evelinaa haastettavan, mutta jos ei fanita häntä, juttu ei kiinnosta, jos se on enemmän mainontaa kuin journalismia.
Toiseksi: Ovatko fanit valmiita siihen, että heitä sumutetaan? Onko se ok, jos kaikki viestintä artistilta yleisölle on sellaista, jossa ei ole yhtään kriittistä silmää välissä?
Jos annamme popjournalismin täysin näivettyä, sitä voi olla vaikeaa enää pelastaa. Kun joku joskus haluaakin kysyä sen kriittisen kysymyksen, se ei ehkä ole enää mahdollista, jos popjournalismia ei enää olisi.
Sitä paitsi artistikin tarvitsee pureskeltua, kriittistä ja syvällistä mediaa.
”Varmaan teinifanille riittää, että musiikki on hyvää ja artisti söpö. Mutta kun artisti ikääntyy ja fanit ikääntyvät, fanit saattavat kadota, jos artisti ei ole muuta kuin kiiltokuva. Tarvitaan samastumispintaa ja säröä. Jos aikoo olla taiteilija, täytyy altistaa itsensä myös kriittisemmälle tarkastelulle”, Veitola sanoo.
Sitä paitsi, eikö se ole kunnianosoitus, että toimittaja on ottanut selvää haastateltavastaan niin hyvin, että kykenee haastamaan tätä?
Eräs pr-henkilö ihmetteli taannoin Rumban haastattelussa, miksi media kritisoi artisteja. Hän kysyi, emmekö me kaikki – musiikkiteollisuus, artistit ja media – ole samassa veneessä viemässä eteenpäin musiikin ilosanomaa?
Mikään ei tee musiikkitoimittajaa iloisemmaksi kuin se, kun hän saa viedä eteenpäin musiikin ilosanomaa, mutta läheskään aina ilosanoman viemiseen ei ole aihetta.
Sekin täytyy pystyä kertomaan. Usein juuri sen kertominen on itse asiassa lukijalle tai katsojalle kiinnostavampaa, aidompaa ja kokonaisvaltaisempaa.
Silloin voi päästä lähelle artistia ja nähdä hänet monipuolisena, kiinnostavana henkilönä, jollainen hän todennäköisesti on kiiltokuvan sijaan.