Vainotut avantgardistit – M. A. Numminen, Perttu Häkkinen, Jukka Lindfors ja Tommi Keränen kertovat suhteestaan The Spermiin

1960–70-lukujen taitteessa muutaman vuoden toiminut avantgardeyhtye THE SPERM jätti jälkensä kotimaiseen ja kansainväliseen kokeellisen musiikin kenttään. Pekka Airaksisen ja Mattijuhani Koposen perustama yhtye tunnettiin paitsi erikoisesta musiikistaan, myös hämminkiä aiheuttaneista esityksistään. Niiden kanssa ehdittiin olla raastuvassakin. Neljä Sperm-asiantuntijaa kertoo Rumballe suhteestaan yhtyeeseen.

10.04.2018

Kun taide ylittää valtakunnallisen uutiskynnyksen, on syynä usein skandaali. Se on aihe, jonka avulla on helppoa vedota jonkinlaiseen alimpaan yhteiseen nimittäjään. Sillä kerätään myyntiä, mainetta ja klikkejä, ja raivostutetaan kansa, internet ja päättäjät.

The Sperm lienee yhtye, jonka monet tuntevat juuri ”skandaaleistaan”. Moinen maine on tietenkin paitsi taakka, myös matalaotsainen typistys. Kiinnostavaa skandaaleissa ovat kuitenkin niiden aiheuttamat sanktiot. Tuskin on yksikään toinen suomalainen taideryhmä ollut samalla tavoin viranomaisten hampaissa kuin Sperm – siitäkin huolimatta, ettei sen toiminta tappanut yhtään kissaa tai liannut yhtään kättä ihmisulosteella, näin Teemu Mäkeen tai Jumalan teatteriin viitaten.

Spermin, ja etenkin runoilijana aloittaneen Mattijuhani Koposen sekä yhtyeelle videoprojekioita tehneen Peter Widénin rikoksia olivat silkka taiteen varjolla tapahtunut nakuilu ja muu ruumiillinen vapautuneisuus. Widén sai istua kaksi kuukautta, Koponen kokonaiset kahdeksan. Tuomiot lienevät ankarimpia, mitä kenellekään suomalaiselle on pelkästä taiteesta langetettu.

Kohahduttaneista esityksistä muistettaneen erityisesti Vanhalla ylioppilastalolla tapahtunut niin sanottu ”flyygeliakti”, jossa Koponen ja hänen naispuolinen vastanäyttelijänsä esittivät flyygelin päällä simuloidun yhdynnän ihonvärisiin trikoisiin pukeutuneina. Toinen tuomioon johtanut tempaus oli YK:n päivänä esitetty strippausmonologi.

Mutta se kohuista. Spermin perintö on kuitenkin ensisijaisesti taiteellisessa tuotannossa. Sen musiikki on paljolti improvisatorista ja hauraan abstraktia, mutta toisaalta meluisaa ja raivokasta. Jos debyytti-ep The 3rd Erectionin (1968) etäisesti rock-kappaleita muistuttavat rimpuilut ovat jonkinlaista esipunkia, on ainokaiseksi albumiksi jäänyt Shh! (1970) jo meditatiivisempaa ääntä, ollen kollaasi yksinäisiä kitarakaikuja, rahisevaa melua ja saksofonin hätähuutoja.

Bändin seikkailut efektoitujen äänten ja nauhakollaasien sekä poikkitaiteellisten live-esitysten maailmassa on rinnastettu yhtäällä 1900-luvun kokeelliseen taidemusiikkiin kuten Karlheinz Stockhauseniin tai Iánnis Xenákisiin, toisaalla amerikkalaisvaikutteiseen Fluxus- ja happening-kulttuuriin.

Kiinnostavaa Spermissä on sen dynamiikka pramean Koposen ja hiljaisemman, ääneen keskittyneen Airaksisen välillä. Koponen kirjoitti provokatiivisia runoja, joita hän keikoilla resitoi vaatteitaan vähentäen, samalla kun Airaksinen puuhaili kitaran, efektien ja nauhurin kanssa useimmiten yleisöltä piilossa. Legendaariseen arvoon nousi myös bändin ”studio”: Airaksisen vanhempien pihamökki Helsingin Marjaniemessä.

Kohuista huolimatta Sperm oli myös kriitikoiden suosiossa, ja keräsi kiitosta jopa Helsingin Sanomissa asti. Sen poikkeavuus ja edelläkävijyys osattiin siis tunnistaa, kunhan se vain asetettiin oikeaan kontekstiinsa. Skandaalit syntyivätkin silloin, kun toiminnasta sai tietää iltapäivälehtien kaltainen laajempi yleisö, joka ei tietenkään ymmärtänyt, mistä yhtyeen edesottamuksissa oli kyse.

Spermin jälkeen Mattijuhani Koponen ja Pekka Airaksinen ovat jatkaneet taiteen tekemistä. Koponen on kunnostautunut etenkin runoilijana ja kuvataiteilijana. Airaksinen on jatkanut musiikintekoa näihin päiviin asti ja julkaissut kymmeniä levyjä. Hän on erikoistunut myös buddhalaisuuteen ja meditaatioon.

Svart julkaisee maaliskuun alussa (julkaisupäivä siirtyi huhtikuuhun – toim. huom.) Spermin tuotannon yksissä kansissa nimellä The 50th Erection. Sen kunniaksi Rumba otti yhteyttä neljään Sperm-asiantuntijaan, ja kyseli heidän näkemyksiään bändistä.

kuva: Erik Uddström

M. A. Numminen
Yhtyeen aikalainen ja ystävä

”Kuulin Spermin musiikkia Sperm-nimen alla ensimmäisen kerran 12.12.1967 Vanhan ylioppilastalon underground-konsertissa. Esitys ei tosin ollut undergroundia, vaan pikemminkin kyseessä oli sen ajan happening, nykykielellä performanssi. Spermin lisäksi tilaisuudessa esiintyivät esimerkiksi turkulaiset runoilijat Markku Into ja Jarkko Laine. Minä olin Nalle Puh Big Band -nimisen melujazzorkesterin rumpali.

Spermin musiikki oli sen verran poikkeuksellista, ­että Pekka Gronow ja minä päätimme heti julkaista Eteenpäin!-levymerkillämme Spermin ensimmäisen ep:n nimeltä The 3rd Erection tammikuussa 1968.

Pekka Airaksinen oli Spermin ensisijainen säveltäjä. Vaikka kävinkin Marjaniemen piharakennuksella kuuntelemassa hänen musiikkiaan, en löydä omasta tuolloisesta musiikistani yhteisiä piirteitä. Olimme kyllä kiinnostuneita toistemme musiikista!

Olin tuntenut Pekan jo ennen Spermiä, ja hän soitti urkuja kahdessa kappaleessa minun toisella levylläni 1966. Muutamaa vuotta myöhemmin olin kehitellyt Sähkökvartetti-nimisen laitteiston, ja sen elektronimusiikki oli aivan erilaista kuin Airaksisen Spermille säveltämä.

Spermin musiikki oli yksi osa ryhmittymän kokonaisuutta. Päähuomion vei Mattijuhani Koponen provokatiivisilla esiintymisillään. Yksi tällainen oli kannanotto Asematunnelin lapsien asemasta runona, jonka Mattijuhani esitti alastomana Natsalla, eli ruotsinkielisellä Uudenmaan osakunnalla YK:n päivänä 24. lokakuuta 1968. Hänen viestiään ei ymmärretty.

Myös tähän Sperm-esitykseen kuului paljon muuta, esimerkiksi Airaksisen musiikkia. Niin ikään meidän Suomen Talvisota -ryhmämme. Suomen Talvisota ja Sperm esiintyivät silloin tällöin yhteisissä happeningeissa, etupäässä juuri Vanhalla ylioppilastalolla ja Natsalla.

Spermin ’törkeydet’ eivät olleet yleisönsä mielestä rivoja, vaan viesti ymmärrettiin taiteeseen kuuluvana elementtinä. Täysin ulkopuoliset ihmiset, jotka näkivät esitysten valokuvia lehdissä, ilmiantoivat Mattijuhanin kokeellisuudet poliisille, joka tulkitsi ne omalla tavallaan. Siksi hän joutui rangaistuksi. Minusta hänet ja Peter Widén tuomittiin nimenomaan varoittavina esimerkkeinä. Minä olin yksi niistä, jotka puolustivat hänen taidettaan oikeudenkäyntien kuulusteluissa.

Nykyään samanlaisia hätkähdyttävyyksiä näkee suurten teattereiden lavoilla, ja katsojat käsittävät ne oikein, taiteeksi. Esimerkiksi jo tuohon aikaan Svenska Teaternin lavalla esitettiin Hair-musikaalia, jossa loppupuolen kohtauksessa kaikki näyttelijät ovat alastomina lavalla.

Mattijuhania en ole tavannut pitkään aikaan. Pekan kanssa satumme aina silloin tällöin samoihin tapahtumiin. Viimeksi näin kävi, kun olimme kumpikin Tiedekeskus Heurekassa elektronisen musiikinlaitekehittäjän, Erkki Kurenniemen muistoksi järjestetyssä seminaarissa viime syksynä.”

Perttu Häkkinen
Toimittaja, muusikko ja Pekka Airaksisen oppilas

”Sperm taisi tulla tietoisuuteeni jo lapsena. Veljelläni oli suomalaisen rockin ensyklopedia, johon oli aakkosjärjestyksessä listattu merkittäviä yhtyeitä. Spermistä oli kirjassa pieni artikkeli. Ala-asteen musiikintunneilla olin kuullut Karlheiz Stockhausenia, ja ymmärsin, että Spermissä oli kyse vähän samanlaisesta toiminnasta.

Yhtyeen levyjähän ei saanut mistään! Olin joko lukiossa tai yhdeksännellä luokalla, kun Digeliuksen Emu Lehtinen myi Shh!-albumia liikkeessään. Albumin äänimaisena on siinä mielessä merkityksellinen, ettei se oikein tyhjene. Musiikki on minimalistista, mutta samalla niin ovelasti tehtyä, että siinä riittää nyansseja.

Spermin musiikillinen teho perustuu siihen, että se on sisäänpäinkääntynyttä olematta tunkkaista ja hämärää olematta hippimäistä! Spermin meininki jaksaa puhutella, koska vaikka se onkin aikansa tuote, on se samalla ajastaan armeliaasti sivussa. Siitä puuttuu alleviivaava hurmahenkisyys. En oikein pidä ideologisesta musiikista muutenkaan.

Yhtyettä voisi verrata saksalaiseen Caniin: se on Spermin tavoin heijastellut omaa aikaansa, muttei naiivisti. Sanoisin sitä rehelliseksi vieraantumiseksi, ja sellainen on mielestäni aika ajatonta!

En usko, että taiteella pystyy nykyään järkyttämään samalla tavalla kuin Sperm. Tabut ovat aika vähissä: kyllähän jo renessanssiajan koomikko François Rabelais tai kirjailija Markiisi de Sade pyörittelivät samoja aiheita kuin modernit provokaattorit.

Jos Spermin jäsenistöä ja siinä avustaneita tekijöitä ajattelee, niin ehkä kuvataiteilijana aloittanut Markus Heikkerö jatkoi myöhemminkin samantyylisellä linjalla liittyessään Sleepy Sleepersiin. En myöskään tiedä, onko vastaavalle toiminalle nykyään edes tarvetta. Siinä missä 60-luvulla taisteltiin konservatismia vastaan, niin nykyään itse konservatismi on muuttunut vaaralliseksi. Ne asiat, jotka kultuuriradikaali sukupolvi halusi, ovat käytännössä jo toteutuneet.

Minusta Spermin taide kysyy pohjimmiltaan, mikä musiikin tarkoitus oikeastaan on. Onko sen tarkoitus viihdyttää, tuoda nautintoa vaiko opettaa?

John Cage kysyi aikoinaan vähän zeniläisesti, että kumpi on musikaalisempaa: kun rekka ajaa musiikkiopiston ohi, vaiko se, kun rekka ajaa tehtaan ohi. Minusta Spermin ja Pekka Airaksisen musiikki kysyy samaa. Olen Pekalta oppinut, että taiteessa ja elämässä on tärkeämpää kiinnittää huomiota ulkomaailman sijasta sisäiseen maailmaan.”

kuva: Erik Uddström

Jukka Lindfors
Toimittaja, kirjoittanut The 50th Erectioniin Sperm-historiikin

”Olin paikalla, kun Sperm esitti underground-oopperansa Kuoleman puutarha vuonna 1970. En muista siitä muuta kuin sekavan haahuilun ja oudon elektronimusiikin. Jollain kaverillani taisi myös olla Shh!-albumi.

Tietenkin nuorta ihmistä viehätti silloin kaikki outo. Bändistä kirjoitettiin paljolti myös lehdissä, vaikka aluksi se esiintyikin varsin pienille yleisöille. Julkisuuden ansiosta Kuoleman puutarhan esitys veti Vanhan ylioppilastalon tupaten täyteen!

On oikeastaan aivan absurdia, että noin kummallista taidetta esittänyt yhtye paistatteli sanomalehtien uutissivuilla enemmän kuin oikeastaan mikään muu kotimainen bändi. Tämä oli toki skandalöösin maineen seurausta.

Jälkikäteen ajateltuna Spermin touhu oli monella tapaa pioneerityötä niin musiikin kuin performanssin puolella. Airaksinenhan yritti yhdistää nykymusiikin avantgardea, kokeilevaa jazzia ja sitä, mitä Airaksinen on hienosti kutsunut äänen vallankumoukseksi rockissa.

Performanssipuolella esitykset kytkeytyivät monitaiteelliseen happening-perinteeseen. Spermillä oli tinkimätön ja ehdoton asenne. Koponenhan vastusti yhteiskunnan normeja myös henkilökohtaisella tasolla.

Vaikka Sperm varmasti tiesi, että heidän taiteensa herättäisi kohua, on uskomatonta, miten kovan kurinpalautuksen Koponen ja Widén saivat yhteiskunnalta. Nämä ovat kuitenkin tekoja, jotka nykyään kuitattaisiin maininnalla jossain Seiska-lehden Oho!-palstalla.

Toisaalta sen ajan yhtenäiskulttuurissa mikä tahansa poikkeava, joskin nykyään olankohautuksella ohitettava tempaus saattoi herättää valtavaa huomiota. Pitää myös muistaa, ettei kyseessä ollut itsetarkoituksellinen skandaalihakuisuus, vaan siinä oli selkeä kytkös 60-luvun vapaamielisen kulttuuriradikalismin teemoihin, kuten antiautoritaarisuuteen ja seksuaaliseen vapautumiseen.

Voi olla, että yksi syy kohuihin oli juuri se, että Sperm toimi korkeataiteen ja populaarikulttuurin rajamaastossa. Koska Spermiä ei samalla tapaa laskettu taiteeksi kuin instituutioiden suojissa tehdyt produktiot, oli Koposen pyllyily helposti tuomittavissa silkaksi säädyttömyydeksi. Kiellettiinhän esimerkiksi Soulset-yhtyettäkin samoihin aikoihin jopa esiintymästä Kulttuuritalolla paljain ylävartaloin kehomaalissa.

Tässä suhteessa Spermin performanssit olivat toki rajuja. Toisaalta panemalla itsensä alttiiksi he olivat osaltaan myös muuttamassa Suomen moraalista ilmapiiriä vapaammaksi.

Tommi Keränen
Melumuusikko

”Taisin kuulla Spermiä ensimmäisen kerran joskus 1990-luvun lopulla. Nimi taisi tulla vastaan (Jukka Lindforsin ja Markku Salon toimittamassa) Ensimmäinen aalto – Helsingin underground -kirjassa. Sitten löysin Shh!-albumin Töölön kirjastosta, ja taisin kopioida sen itselleni. Levy noteerattiin jo tuolloin harvinaisuudeksi, joten sitä ei saanut lainaan.

Yhtyeen ympärillä ollut mystiikka oli varmaankin se, mikä sai minut kiinnostumaan koko touhusta, ja tietenkin levynörtteilyn kannalta Spermin julkaisut ovat tärkeitä teoksia.

Spermissä on kiinnostavaa se, miten yhtyeen musiikki tehtiin kaukana kaikista ryppyotsaisemmista taidemusiikin instituutioista, vaikka se kuuluukin tyylillisesti samaan perinteeseen. Varmasti siksi myös taidemusiikin kriitikot arvostivat sitä. Tämä ulottuvuus kiehtoo minua henkilökohtaisesti ehkä enemmän kuin musiikin saama skandaalihuomio.

Vaikka itse teenkin aika erilaista musiikkia, niin Spermin ja Pekka Airaksisen työ on tuonut valtavasti inspiraatiota, kuten suuri osa muustakin tuon ajan suomalaisesta undergroundista. Onhan koko aikakaudessa oma mystiikkansa, kun tietää, miten harvinaisia monet julkaisut ovat.

On myös kiinnostavaa, että Sperm herätti ­huomiota ulkomaillakin: brittiläinen avantgardenimi Nurse with Wound julkaisi debyyttialbuminsa yhteydessä pitkän listan, jolle yhtyeen ydin Steven Stapleton nimesi liudan vaikuttajiaan. Myös Sperm löytyy tältä listalta. Se on merkittävää, koska listasta on muodostunut avantgarde-konossöörien keskuudessa tärkeä ’tsekkaa ainakin nämä’ -tyyppinen johdatus.

Törmäsin Pekka Airaksiseen ensimmäistä kertaa kokeellisen musiikin festarin Avannon yhteydessä 2000-luvun alussa, ja olen siitä lähtien ollut hänen kanssaan tekemisissä silloin tällöin. Pekkahan järjestää kokeellisen musiikin festivaalia retriittikeskus Samjessa, Satakunnan Siikaisissa. Siellä olemme musisoineet satunnaisilla porukoilla vuosien saatossa.

On hienoa, miten nuoremman polven kokeelliset muusikot ovat ottaneet Pekan suunnannäyttäjäkseen. Hän on hiljainen, omissa oloissaan menevä taitelija. Olen oppinut Pekalta erityisesti sen, ettei elämässä ole kiire mihinkään!”

Sperm – 50th Erection -boksi ilmestyy 13.4.2018.

Lisää luettavaa