Rumban avustaja hikoili itsensä puolikuoliaaksi Kuudes Aisti -festareilla Helsingin Kalliossa, valitti koko ajan alkoholin hinnasta ja näki pari bändiäkin. Festariraportissa siis Kuudennen Aistin helteinen perjantaipäivä.
Teksti: Jami Järvinen
Kuvat: Eemeli Kiviniemi (Savages, Spoonshiners), Jami Järvinen (Kuusumun Profeetta, Njena Reddd Foxxx, Radiopuhelimet)
Kuudes Aisti
Kallio, Helsinki
5.7.2013
Klo 18.15
Aurinko pysyy taivaalla kuin liimattuna. Sähkömagneettista säteilyä tulvii itäiseen kantakaupunkiin koko spektrin laajuudelta. Tämä on niitä onnellisia vuodenaikoja, jolloin hiki tuoksuu klubeilla vahvemmin kuin pieru.
Siemailen mietoa alkoholisekoitusta varjoisalla puistonurmella vain muutaman korttelin päässä kohta alkavasta Kuudes Aisti -festivaalista. Kiire paikan päälle on juuri loppunut, sillä olemme jo myöhässä Mikko Joensuun keikalta ja lisäksi sosiaalinen media tietää kertoa, että Zebra Katz on peruutettu. Passiongelmia kuulemma. Pussikaljaseurue on liikuttavan yksimielinen siitä, millaisista ”passiongelmista” brooklynilaiset queer-räppärit todennäköisimmin kärsivät.
Kuusumun Profeettaa voisi toki kipittää vakoilemaan, mutta säntäily ei ole terveellistä seksihelteellä. Hakaniemeen ehtii hyvin, vaikka vielä yhden maljan kurkkuunsa kumoaisi.
Paikan päällä Elannon tehdaskorttelissa vastaan tulee ensimmäinen mukava yllätys: jonoa ei ole nimeksikään. Vikkelän sisäänpääsyn vastapainona porttivahti vaatii heittämään vesipulloksi varatun tyhjän 0,95-litraisen Olvi Vichy -lestin pois. Ikään kuin alueella missään samanlaisia myytäisiin.
Tulikuumana hehkuva sisäpiha vilisee valtavia aurinkolaseja sekä vaaleita vaatteita. Jokunen musta bändipaita pilkahtelee seassa. Kuusamon Professori esiintyy yhä, joten jämähdän hetkeksi päälavan eteen ihastelemaan porilaisten ikuista outoutta. Taidekouluproge on aina nappivalinta ja olihan osittain saman porukan Circle mukana jo vuosi sitten.
Kuusumun Profeetta.
Klo 18.45
Kourallinen ihmisiä seisoo kunnioittavan etäisyyden päässä pienestä artistista Adidas-lavalla. Njena Reddd Foxxx aloittelee esiintymisvuoroaan yhteistyökumppaninsa Zebra Katzin tuuraajana. Alku ei ole lupaava, mutta Reddd Foxxx ei anna periksi.
”You’re so sweet”, artisti huutelee ujolle yleisölleen, joka rohkaistuu hihkumaan ja hytkymään. Pettävän eleetön laulu täyttyy vaaran tunnusta. Tässä on ehkä sittenkin jotakin. Hymyillen Reddd Foxxx luettelee monipuolisia uhkauksia ja osaamiaan kirosanoja, joita on melkoinen määrä. Newyorkilaisräppäri vaikuttaa todella nauttivan keikastaan.
Pari kaveria saa lopulta tarpeekseen jahkailusta ja hyökkää aivan lavan eteen tanssimaan ja punnertamaan. Muusikko riemastuu ja loikkaa alas lavalta joraamaan jätkien kanssa. Ulvomme kuin sudet ympärillä. Yleisömäärä on salavihkaa kasvanut kohtuullisen suureksi.
Viimeisen bitchin yhä kaikuessa ilmassa Reddd Foxxx laskeutuu yleisön keskuuteen. Hän on saanut valtavan määrän uusia faneja. Käväisen kiittämässä hyvin vedetystä keikasta. ”You were wonderful!”, kiljaisen poikkeuksellisen huolellisesti äännetyllä brittienglannilla.
Njena Reddd Foxxx näyttää hämmentyneeltä. Hän on juuri kertonut kolmen vartin ajan, miten monella tavalla aikoo viipaloida tiellään olevat nartut, joten ehkä vihreässä sydänkuvioidussa naisten t-paidassa myhäilevä partahippi yllätti artistin rakkaudentäyteisellä palautteellaan.
Njena Reddd Foxxx.
Klo 19.45
Haaveilen raikkaasta siideristä, mutta festivaalin suurin yhteistyökumppani on Heineken, jonka oletustuote on imelä Happy Joe. Sitä myydään aggressiivisesti ja karmeaan ylihintaan kaikkialla. Masentuneena tilaan saatanan kalliin lonkeron ja vesipullon. Jälkimmäinen on kaksi kertaa hinnakkaampi kuin Hans Välimäen kohuravintolassa.
Radiopuhelimet aloittaa jo päälavalla. En osaa innostua punk-veteraaneista, vaan lähden joutessani katsomaan, mitä Nuorgamin neuvokkaat nuoret ovat keksineet Salamestan puolella. Pitäähän koko festarialue kartoittaa.
Rähjäisellä purkutyömaalla Kaikukadun alapäässä on naamioverkolla, soppatykillä ja ammus- sekä kranaattilaatikoilla höystetty teltta, jossa myydään Jaloviinaa. Sen nimi on Kenttäbaari. Isänmaa, Karjalan palauttaminen ja valkoisen armeijan voitonparaati ovat väkevästi läsnä. Muistelen Nuorgamin vastaavan toimittajan olevan vanha pohjalainen.
Olisipa ensi vuonna vuorossa Pöyrööt-teltta.
Paluu pääfestivaalialueelle on mutkikkaampi. Portsarit penkovat jälleen kaiken omaisuuteni. Puolityhjä, paikan päältä kullan hinnalla ostettu vesipullo takavarikoidaan. Se siitä euron pantista sitten.
Klo 20.30
Adidas-lavalla KC/MD Mafia -posse hoilottelee ”mitä vittuu” -läppiään. Njena Reddd Foxxxin jälkeen se kuulostaa vain masentavalta koulunpiharäkimiseltä.
Radiopuhelimet soittaa yhä. Yleisö vaikuttaa varovaiselta, katsomon laidoilla eksyneet elektrofiilistelijät pälyilevät lavan suuntaan kuin yrittäen ymmärtää, mikä tässä on niin erinomaista. Vasta lavan edustalla huomaan melkoisen joukon innokkaita faneja hyppimässä. Laulaja on heittäytynyt pitkälleen.
”Mä pelkään että toi saa kohtauksen”, mukana ollut ystäväni huutaa korvaani. Solisti Jyrki Mäen vaikuttavankokoinen kallo hehkuu punaisena suonet pullistellen ilta-auringon sietämättömässä paahteessa, mutta uskon hänen jäävän henkiin.
Radiopuhelimien J.A. Mäki ottaa huilia.
Suuntaan oululaisten ohi Backstagelle seuraamaan yhtyettä The Fresh & Onlys.
Bay Arean ääniaaltoja edustava sanfranciscolaisbändi kilistelee kitaroitaan niin kuin kaikki indieyhtyeet ovat tehneet maailman luomisesta lähtien. Brittipoppimaisesti helkkäävän rockin alla kaikuu jokin etäisesti Beach Boysista muistuttava surffiääniraita. Kunnioittaako bändi näin kalifornialaista perintöään, vai horisevatko vain korvani?
Tavattoman pitkään unettavaa perusindietä ei jaksa kuunnella pirukaan, joten on aika livahtaa appeelle Siltaseen. Lisäksi siellä on kohtapuoliin luvassa Crystal Clearsin keikka. En tiedä mitään bändistä, mutta arvelen nimen perusteella luvassa olevan vähintään jonkinlaista taide-elektroa.
Klo 21.15
Baarissa on yhtä kuuma kuin kaikkialla, mutta jostain syystä jopa hiukan tilaa. Tilaamme ystäväni kanssa burgerit. Hihkun pidättelemättömästä riemusta huomatessani, että Heinekenin festarivalikoimasta ei tarvitse Siltasessa piitata. Puristan kourani Gwynt y Ddraigin Farmhouse Scrumpy -putelin ympärille ja vuodatan lukuisia onnenkyyneleitä.
Kapakan perälle on pakkautunut joukko ihmisiä tuijottamaan lasittunein katsein täysin hievahtamatta loputtoman sietämätöntä kitarannäppäilyä. En saa silmiini artistia, mutta hänen musiikki muistuttaa enemmän kuin mikään muu tällä planeetalla Radio Helsingin Paskalistan ikisuosikin, Jemeksen, kappaletta Mattilan Kokela. Vain laulu puuttuu.
Ohjelman mukaan kyseessä on Sir Richard Bishop. Pöytäseurueeni tarkistaa salamannopeasti Wikipediasta, että Bishop on itse asiassa entinen Hanoi Rocksin kiertuemanageri ja – tämä on tärkeää – Michael Monroen vihamies. (toim. huom. Wikipedia valehtelee: Sir Richard Bishop ja Hanoi Rocksin ex-manageri ovat kaksi eri henkilöä)
Alamme kuunnella ylitaiteellisen kitaran- ja sitarinrämpytyksen takaa vihan ja välirikon ääniä.
Trängädängärängärängänd. Siinä meni Ison-Britannian kiertue. Drengdrengrengrengdrengreng. Siinä katosivat Michael Monroen rahat. Ryngryngryngyndyngydyngyn. Siinä Michael Monroe katkeroituu. Tämä selittää, miksi yleisö on niin valppaana ja seuraa jokaista otetta.
Crystal Clears on jotain ihan muuta. Synkkää suomalaista elektroa, joka olisi täydellistä kuunneltavaa jossain kymmenkunta astetta viileämmässä ajassa ja paikassa. Esitys nojaa vahvaan videokuvastoon. Sen sijaan kaksi lavalla pönöttävää hölmistynyttä musikanttia ovat hiukan pulassa lavakarismansa kanssa, kunnes bongaan kolmannen jäsenen. Huppupäinen Oscar Hagen puuhastelee jonkin näkymättömän instrumenttinsa parissa lattianrajassa. Naama on häiritsevän tuttu jostain aivan muualta. Yhtäkkiä tajuan – kaverihan lauloi jo ennen syntymäänsä saksalaisen Dschinghis Khanin riveissä! (Katsokaa vaikka itse: vihreäpukuinen viiksivallu.)
Klo 22.50
Kuuntelisin enemmänkin, mutta illan tärkein on vielä edessä. Red Bull Garage ja siellä yksi kolmesta karsintakilpailuun osallistuneesta pääesiintyjästä. The Spoonshiners on useista puheista tuttu yhtye – onhan sielläkin mukana yksi toimittajakollega. Bändin keikalla en ole ennen ollut.
Ahtaudun hitaasti etenevän jonon hännillä ihmiskunnan historian tukalimpaan, kuumimpaan, viheliäisimpään rotankoloon, joka on koskaan toimittanut keikkapaikan virkaa.
Spoonshiners ja ahtaat paikat.
Bändi on jo aloittanut, kun pääsen näköetäisyydelle. Jean Ramsay spiikkaa biisit keuhkoputkentulehduksen runtelemalla kähinällä, mutta soiton käynnistyessä kaikki tuska unohtuu. Reuhakas rock täyttää Red Bull Garagen.
En koskaan tiennyt pitäväni miehekkäästä voimapopista, mutten voi estää jalkojeni irtoamista lattiasta. Hytkyn suupielet korvissa. Bändi soittaa lujaa ja täsmälleen oikealla asenteella. Yleisö alkaa edessäni pogoilla ennennäkemättömällä raivolla.
”Tää on helvetin hyvä!”, seuralaiseni karjuu korvaani. En kuule omaa vastaustani, koska väistän holtittomasti kieppuvia eturivin faneja. Olen nyrjäyttää silmäni, kun seuraan apinalaumaksi taantuneen poikajoukon kiipeilyä toistensa päällä. Esiintymisluola on pirun matala ja hetken aikaa tunnen isällistä huolta remujengistä, joka iskee päänsä kattoon melkein joka hypyllä.
Ramsay yrittää juontaa biisejä, mutta yleisö ei ole paikalla puheita kuullakseen. ”Pää kii ja soita!”, karjuu joku. Ja bändihän soittaa. Se soittaa koko huoneen ekstaasiin. Paitoja riisutaan, vesipulloja kumotaan ylikuumenneiden juhlijoiden päälle. Lopetuskappaleen huipennukseksi Ramsay viskaa kitaransa yleisön ulottuville. Muotitermein ilmaistuna hän joukkoistaa viimeisen soolon.
Olemme näännyksissä, mutta haluamme lisää. Bändi pakotetaan takaisin lauteille. Biisistä ei meinaa tulla mitään, koska kitara on juuri raiskattu väkivaltaisesti. Kauhean ähellyksen jälkeen encore saadaan runnottua läpi.
Jumalauta! Kello ei ole vielä mitään, mutta ehkä ilta oli tässä. Mitä tämän jälkeen enää voi kuunnella? Hoipumme kaikki ulos viilentyneeseen keskiöiseen kesäyöhön. Vettä! Happea!