Wikipedian mukaan Nightwish on sinfonista metallia soittava yhtye. Tämä vaatisi kyllä tarkennusta.
Oikeampi termi olisi jotakuinkin ”bändi, jonka juuret ovat metallimusiikissa, mutta joka on irtautunut siitä omaksi, erikoiseksi saarekkeekseen”.
Paras vertailukohta Nightwishille ei liity enää musiikkiin. Nightwish on ennemmin kuin teemapuisto, metallimusiikin Disneyland. Koko perheelle suunnattu haavemaailma, jonka näyttävät laitteet ja muoviset pilvilinnat voivat tuottaa ikimuistoisia elämyksiä – kunhan asettaa mielensä oikealle aaltopituudelle.
Onkohan maailmassa tällä hetkellä oikeastaan toista samanlaista bändiä? Areenaluokan metalliyhtyettä, jota muut matkivat ja joka on tarpeeksi mahtipontinen tehdäkseen vaikka oman elokuvan, jos sille päälle sattuu?
Manowar on omalla kummallisella tavallaan samanhenkinen yhtye, mutta se on ollut jo pitkään lähinnä parodia itsestään. Blind Guardian voisi olla lähempänä nimikkofestareineen ja omistautuneine fanijoukkoineen, mutta mitä listamenestykseen tulee, Nightwishin uusin pesee Saksan heavyveteraanin viimeisimmän albumin kevyesti.
Kenties siinä onkin Nightwishille luonteva seuraava siirto: oma festivaali. Ainakin kahdelle nimikkoristeilylle riitti kesäkuun alussa tulijoita.
Kuvat: Saku Schildt
M/S Baltic Princess -laivalla 8.–9.6. järjestetyt risteilyt olivat 24 tunnin matkoja, joiden kohokohtana oli Nightwishin keikka laivan yökerhossa. Lisäksi ohjelmassa oli Marco Hietalan ja Troy Donockleyn vapaamuotoisempi yhteiskeikka, Nightwish-karaoke, Nightwish-bingoa ja Nightwish-tietovisa, josta pystyi voittamaan pääsyn Nightwishin tapaamistuokioon. Lisäksi Steve’n’Seagulls ja trubaduuri Bryn Jones viihdyttivät yleisöä omilla keikoillaan.
Kuulenko hörähtelyä sieltä päin kuvaruutua? Kyllä, Nightwish-karaoke ja Nightwish-bingo olivat käytännössä yhtä hupaisia kuin käytännössä. Mutta laulajia riitti ja bingo oli krapulaiselle yleisölle mieluista puuhaa, joten mikä jottei.
Nightwish-risteilyn silmiinpistävin piirre oli sen osanottajissa. Mukana oli runsaasti perheitä sekä keski-ikää lähenteleviä miehiä ja naisia, jotka voisivat sulautua yhtä luontevasti Seinäjoen Tangomarkkinoiden yleisöön.
Tangomarkkinoilla heidän yllään tosin olisi luultavasti eri artistien paidat: asusteiden perusteella Nightwish-yleisö arvostaa AC/DC:tä, Metallicaa ja muita raskaan rockin tunnetuimpia nimiä.
Risteilyn varsinainen houkutin oli mahdollisuus nähdä Nightwish pienellä lavalla ja parinkymmenen metrin etäisyydeltä. Yhtye esiintyy tänä vuonna Suomessa vain Barona-areenan ja Ratinan stadionin jättikeikoilla, ja suurin piirtein Helsingin Nosturin kokoinen laivan yökerho oli ilahduttavan tiivistunnelmainen vaihtoehto näille.
Eikä yleisö joutunut pettymään, sillä ammattilaisten varmuudella konsertoinut Nightwish oli hyvässä vireessä.
Setti painottui yhtyeen uusimpiin levyihin, mutta vanhempia faneja muistettiin ensimmäisellä risteilyllä She Is My Sinillä ja jälkimmäisellä puolestaan Wishmasterilla. Floor Jansen oli yhtä uljas keulakuva kuin aina, rumpali Kai Hahto hoiti tonttinsa metronomin varmuudella ja yhtye vaikutti kaiken kaikkiaan rennolta ja hyväntuuliselta.
Jos risteily oli muuten leppoisa ja keskiluokkainen, bändin keikka oli aivan yhtä jämäkkä kuin vaikkapa Tuska-festivaaleilla kaksi vuotta sitten. Järjestysmiehetkin saivat tekemistä, kun joku katsoja riehaantui huitomaan nyrkeillä vierustoveriaan ja neljä vartijaa taltutti nyrkkisankarin tukevin ottein.
Laivayhtiö tuntui muutenkin varustautuneen hurjempaan menoon, sillä valkopaitaisia miehenköriläitä partioi käytävillä jatkuvasti ja he puuttuivat hanakasti havaitsemiinsa ongelmatilanteisiin.
Nightwish-risteily ei ollut heavy-yleisön oma bakkanaali. Pikemminkin se oli kuin musikaaliversio heavy-alakulttuurin likaisista, hikisistä bileistä. Mutta sellaisellekin on paikkansa – varsinkin niin kauan kuin lystin tarjoaa omalla visiollaan asemansa rakentanut yhtye, joka toimii taiteellisen kunnianhimonsa johdattamana laskelmoimisen sijaan.
Jos moisen yhtyeen tuotanto sattuu viihdyttämään sellaistakin yleisöä, joka ei mosh piteissä viihdy, niin mitäs siitä. Kullekin makunsa mukaan.
Mainitaanpa vielä se, että mikäli Marco Hietala ja Troy Donockley sattuvat joskus innostumaan tekemään ravintolakeikkoja, kannattaa tsekata. Leppoisasti yleisölle sanaillut kaksikko soitti omalla keikallaan esimerkiksi erittäin kauniin version Blackin Wonderful Lifesta. Vierailevaksi tähdeksi saapunut Floor Jansen puolestaan tulkitsi komeasti Heartin Alonen.
