Ilpo Tiihosen runot ja Sir Elwoodin musiikki yhdistyivät – Kaksi näkökulmaa raukeanhauraaseen Sinä iltana sataa -albumiin

Sir Elwoodin laulaja ja kitaristi sävelsivät Ilpo Tiihosen runojen ympärille levyllisen musiikkia. Rumban kriitikkokaksikko ruotii levyn erityisen seikkaperäisesti sekä lyriikan että musiikin osalta.

24.01.2015

Sir Elwoodin hiljaiset värit teki sivuprojektin. Sen nimi on Sir Elwoodin vieraskirja. Kyseessä on albumi, jossa yhtyeen laulaja Juha Lehti ja kitaristi Jussi Virtanen ovat säveltäneet runoilija Ilpo Tiihosen teksteihin musiikkia.

Levy on sanataiteen ja musiikkitaiteen liitto, joten sen ruotiminen vaatii sekä sanataiteen että musiikin asiantuntijan. Toimittajat Venla Rossi ja Jose Riikonen kävivät kumpainenkin kiinni levyyn ja kertovat, onko siitä mihinkään.

Kuva: Marek Sabogal

Kuva: Marek Sabogal

Venla Rossi on kirjallisuustiedettä opiskellut toimittaja, joka kutsuu itseään mielellään runotytöksi. Tätä mieltä hän oli levystä:

Sir Elwoodin hiljaiset värit on yhtye, jota muistan kuunnelleeni lähinnä äitini kanssa automatkoilla. Jos pitäisi asettaa sen musiikki mielihyväjanalle, jonka toisessa päässä olisi Mamba ja toisessa parasta mahdollista kuviteltavissa olevaa musiikkia, niin se pääsisi niukasti yli puolen välin, siis sinne paremmalle puolelle.

Yleisvaikutelmani Sir Elwoodista on hieman korni.

Sitten luin lehdestä, että yhtyeen solisti ja kitaristi – Juha Lehti ja Jussi Virtanen – ovat julkaisseet uuden levyn, joka perustuu runoilija Ilpo Tiihosen (s.1950) runoihin. Tiihonen on yksi vanhimmista suosikeistani kotimaisella runokentällä. Oli siis pakko avata Spotify ja arvioida tilanne uudestaan.

Tiihonen on tunnetuimpia ja suosituimpia suomalaisia nykyrunoilijoita. Pitkän uransa aikana hän on voittanut muun muassa Tanssiva karhu -palkinnon, Savonia-palkinnon, valtion kirjallisuuspalkinnon, Eino Leinon palkinnon ja Pro Finlandia -mitalin.

Hän myös vastaa tyydyttävässä määrin ihmisten mielikuvaa runoilijasta: on harmaa tukka, intensiivinen katse, melankolista kaupunkikuvausta ja lukemattomia tekstejä rakkaudesta.

Ennen kaikkea Tiihonen on kuitenkin huikean monipuolinen kirjoittaja. Rakastan sitä, miten hän saa vanhat runomitat elämään ja luo runolle rytmin, joka lukiessa alkaa soida mielessä. Ei ole ihme, että tekstit kutsuvat luokseen musiikintekijöitä.

Sir Elwoodin vieraskirjan albumi ei ole ensimmäinen kerta, kun Tiihosen runoja on yhdistetty musiikkiin.

Tiihosen säkeet ovat taipuneet niin kuorojen kuin teatterien käytettäväksi, ja runoilija on itsekin muusikkopuolisonsa Merja Ikkelän kanssa tehnyt niitä hyödyntäen monitaiteisia esityksiä.

On silti harvinaista, että populaarimusiikkiyhtye tekee kokonaisen levyn yhden kirjailijan tekstien ympärille – varsinkin, kun kyseessä on elossa oleva nykyrunoilija.

Sir Elwoodin hiljaiset värit vuonna 1992.

Sir Elwoodin hiljaiset värit vuonna 1992.

Sir Elwood on valinnut tekstit laajasti Tiihosen pitkän uran varrelta. Yhtye on rajannut räväkimmät muotokokeilut ja irrottelut pois ja keskittyy yksinkertaisiin tarinoihin ja tunnelmiin.

Laulaja Juha Lehti ja kitaristi Jussi Virtanen ovat ottaneet levylle runoja, jotka eivät aiheiltaan ja ympäristöiltään ihan kauheasti poikkea Sir Elwoodin hiljaisten värien omasta tuotannosta: usein ollaan baariympäristössä tai havainnoidaan haikeasti elämän rujoa kauneutta.

Sinä iltana sataa -levyn kappaleet seuraavat melko uskollisesti runojen kaaria ja tarinoita, vaikka välillä yksittäisiä sanoja jää pois, tai “niiden” onkin “näiden”.

Laululyriikalle ominainen toisteisuus muuttaa tekstien painotuksia. Levyn avausraidan lähtökohtana oleva Heinäkuun balladi -runo loppuu säkeisiin:

Sinä iltana sataa, niin arvaamaton
niinä päivinä heinäkuun hellyys on
kun näkymättömin kirjoittaa musteellaan
verenkarvaista lausettaan

Alkuperäinen lopetus korostaa kirjoittamista, kohtauksen rakentumista ja muistiinmerkitsemistä. Se tekee sävystä etäisemmän, tarkastelee koko tarinaa ikään kuin ulkoa päin. Sana ”verenkarvainen” tuo myös lopetukseen hieman pahaenteisen, tai ainakin traagisen sävyn.

Juha Lehden ja Jussi Virtasen tulkinnassa lauletaan tämän jälkeen vielä suurin osa runosta uudelleen, eri järjestyksessä, ja lopulta päädytään takaisin koko kappaleen ensimmäiseen säkeeseen: “Sinä iltana sataa, ja puistikoissaan / kulkee heinäkuu nostellen harteitaan”.

Lauluun on valittu avoimempi ja kuulaampi lopetuslause: hartioiden nostelu tuo tarinaan hieman epävarman sävyn, mutta tunnelma on silti toiveikkaampi kuin ”verenkarvaisessa lauseessa”.

Ylipäätään levyllä on rauhallinen tunnelma. Tiihosen runoista olisi mahdollista tehdä dynaamisempaakin tulkintaa, vaihdella tempoa.

Ja missä on huumori? Lehden ja Virtasen syventyminen näiden runojen äärelle on tuottanut hienon, tekstejä selvästi kunnioittavan kokonaisuuden. Silti aina, kun yhdistetään taustaviuluja suuriin sanoihin, ollaan kaltevalla pinnalla – lopputulos on helposti banaali.

Kokonaisuuden kannalta olisi tehnyt hyvää, jos mukaan olisi otettu jokin Ilpo Tiihosen räväkämmistä teksteistä. Olisin itse kuullut mielelläni esimerkiksi Sir Elwoodin vieraskirjan version runosta Ylistys pyllylle.

Kuva: Marek Sabogal

Kuva: Marek Sabogal

Jose Riikonen on musiikista vuosia kirjoittanut toimittaja. Tätä mieltä hän oli levystä:

Siinä missä Rossilla on tietynlaista antipatiaa Sir Elwoodin silloin tällöin liiallisuuksiin ampuvan naiiviuden kanssa (hän taisi kutsua yhtyettä banaaliksi), olen itse aina katsonut asiaa läpi sormien. Ehkä olen jopa salaa nauttinut siitä.

Sir Elwood on epämuodikasta vanhojen sielujen musiikkia, ja Vieraskirja-projekti kääntää vanhasielu-kertoimen vieläkin pidemmälle: välillä tuntuu kuin korviin kantautuisi virsiä, ei populaarimusiikkia.

Levyn musiikkia voi kuvata parhaiten kolmella adjektiivilla: verkkainen, raukea ja hauras. Jos Sir Elwoodin hiljaiset värit on bändi, joka rokkaavimmillaan soittaa yhden kerran levyllä sutien sijaan kapuloilla, tällä albumilla suditkin ovat jo kova juttu.

Se ei haittaa.

Aluksi raukeudesta ja hauraudesta meinaa tulla yliannostus, mutta kun levyä pyöräyttää toisen, kolmannen ja kymmenennen kerran, se asettuu.

Levyllä on muutama verraton helmi. Avauskappale Heinäkuun balladin raukeuskerroin on kuin koko helteisen päivän auringon lämmittämällä asfaltilla köllötellyt kilpikonna, joka ei enää jaksa edes ryömiä. Se on surkealla tavalla kamalan kaunis kappale.

Juha Lehti on muuten kova Tom Waits -fani. Tämän levyn nuhjuisissa, vääntyneissä ja kauniissa äänissä se kuuluu selvemmin kuin koskaan aiemmin.

Kohokohta on Pyhä Sylvi. Se on goottilainen, kristinuskosta kuvastonsa ammentava kauhutarina, jossa on Sylvi, hampaaton suu, synkkä metsä, tuima valo ja pylvääseen niitattu Jeesus.

Kappaleen johtava melodia on yksinkertainen, mutta sovitus on niin taiten tehty, että laulu kasvaa jonkinlaiseksi kammottavaksi lunastukseksi, jonka jälkeen ei tiedä, oliko töitään tekemässä Jumala vai Perkele.

Tai ehkä asia on niin, kuten Lehden idoli Waits on asian muotoillut: ”don’t you know there aint no devil / there’s just god when he’s drunk”.

Välillä negatiivisessa mielessä kuuluu se, että tässä on sävelletty runoihin: Tietäjä-laulussa on hieno, iskelmällisen hitin kuuloinen melodia, josta olisi saanut laulua erilailla rytmittämällä, lisäämällä ja sen melodiaa varioimalla vielä kovasti paremman. Nyt kappaleen lennokkuus kärsii sanoista, jota ovat liian töksähteleviä.

Lisäksi Echo on tympeä, muka-nostattava kappale, joka kuulostaa huonolta kopiolta Pepe Willbergin uusista lauluista.

Sir Elwoodin hiljaiset värit vuonna 1995.

Sir Elwoodin hiljaiset värit vuonna 1995.

Kaiken kaikkiaan runoilija Tiihosen tekstit sopivat Lehden suuhun loistavasti ja musiikki niiden ympärille on harkittu tarkkaan. Sanat ovat kuin Juha Lehti parhaimmillaan: kuvia ja tunnelmia ilman liiallista alleviivaamista. Silloin tällöin rumaa päätään nostavaa Sir Elwoodin perisyntiä eli banaaliutta ei tällä albumilla juuri ole.

Vaikka Lehti on itsekin parhaimmillaan erinomainen sanoittaja, hänen soisi silti ottavan tästä projektista opikseen.

Rossi kyseli huumorin perään. Itse en sitä kaipaa. En kaipaa poljentoa enkä rytmillisiä venkuroita. En kaipaa hittejä. Minulle riittää nuhjuinen, vakava ja käheä ääni, joka laulaa vääntyneiden ja kauniiden äänten päälle ne sanat, jotka sanottava on.

Tässä levyssä ei ole yhtäkään musiikillista kompromissia. Se on tehty vain ja ainoastaan Ilpo Tiihosen, Juha Lehden ja Jussi Virtasen vision pohjalta. Se visio on varmasti moneen korvaan vaikea ja masentava maailma täynnä vanhojen ukkojen horinaa.

Oikeasti tämä on niin sanoituksellisesti kuin musiikillisesti yksi vuoden kauneimmista, surullisimmista ja taidokkaimmista levyistä. Tämä musiikki ei soi, se valuu – Tiihosen lyriikkaa lainaten – kuin akvarelliin.

Kuuntele albumi alta:

Lisää luettavaa