Kaksi näkökulmaa vuoden suurimpaan levyjulkaisuun: metallimies ja hiphop-intoilija Nightwishin kuuntelutilaisuudessa

Rumban päätoimittaja Teemu Fiilin ja toimituspäällikkö Saku Schildt vierailivat 16. tammikuuta Finnvox-studiolla Nightwishin ennakkokuuntelutilaisuudessa. Tällöin kotimainen media sai kuunnella 27. maaliskuuta julkaistavan Endless Forms Most Beautiful -albumin ensi kertaa. Levystä voi perustellusti odottaa tämän vuoden suurinta kotimaista julkaisua, joten paikalle oli saapunut runsaasti kutsuvieraita.

Koska herrat Fiilin ja Schildt ovat sangen erilaisia ihmisiä, mitä musiikkimakuihin tulee, tarjoamme nyt kaksi erilaista näkemystä tästä mammuttimaisesta albumista. Fiilin on dj-toimessa kunnostautunut amerikkalaisen rytmimusiikin ystävä, hiphopin ja r&b:n suurkuluttaja, joka ei ole metallista perustanut grungevuosien jälkeen. Schildt on puolestaan Iron Maidenin ja muiden klassisten heavybändien parissa varttunut Tuska-festivaalin vakiovieras, joka intoilee paraikaa Sotajumalan Sinä et ole yhtään mitään -biisistä.

Lue alta molempien tekstit ja muodosta niiden perusteella oma ennakkonäkemyksesi. Yleisö kuulee levyä ensi kerran 13. helmikuuta, kun Élan-single julkaistaan.

Saku Schildt:

Kuvittelenko vain, vai ovatko Tuomas Holopaisen kasvot hieman jännittyneet?

Nightwishin musiikillinen johtaja ilmaantuu välillä toimittajien ja musiikkiväen kansoittamaan Finnvoxin kahvioon ja katoaa taas. Nimikirjoituksen pyytäjälle hänellä on ammattimiehenä aikaa, mutta ilmeestä on näkevinään, ettei ylimääräisille häiriötekijöille olisi nyt tarvetta.

”Joo, elämme jännittäviä aikoja”, ovesta kuunteluhuoneeseen sujahtava Holopainen mutisee vastaukseksi, kun hänelle huikkaa, että uusi Nightwish-albumi on kiinnostava kuulla.

Niin Holopainen epäilemättä elääkin. Nightwishin uutuuslevy on merkittävä tapaus. Yhtye on myös yksi viimeisistä 2000-luvun alkupuolella maailmanmaineiseen kohonneista suomalaisista bändeistä, joiden vaikutusvalta on pysynyt kansainvälisellä tasolla kovana. Holopaisen oppeja sovelletaan melodisessa metallimusiikissa kaikkialla maailmassa.

Yhtye on asemassa, jossa sillä ei ole paljoa saavutettavaa mutta sitäkin enemmän menetettävää. Bändin ura on ollut nousujohteinen vuonna 1997 julkaistusta debyyttilevystä saakka, ja etenkin kolme viimeistä albumia ovat kukin nostaneet orkesterin aina uudelle tasolle.

Oncen (2004) sinfoniaorkesteripaisuttelut tuntuivat aikanaan massiivisilta, mutta kaksi kertaa edeltäjäänsä kalliimpi Dark Passion Play (2007) vei ne heti 14-minuuttisella aloituskappaleellaan toiseen potenssiin. Imaginaerum (2011) oli jälleen edeltäjäänsä kunnianhimoisempi kokonaisuus yhtenäisine teemoineen ja oheistuotteeksi tehtyine elokuvineen.

Suurin kysymys ennen Endless Forms Most Beautifulin ennakkokuuntelua olikin: kuinka paljon massiivisemmaksi sinfoninen power metal voi tulla? Yrittääkö Nightwish jatkaa tuttua kehityskulkua ja tehdä kaikesta entistä suurempaa ja hienompaa, vai tekeekö bändi sittenkin jotain yllättävää? Esimerkiksi riisutumpi, bändivetoisempi levy voisi olla virkistävä suunnanmuutos.

Sellaista levyä saadaan odottaa edelleen, sillä Endless Forms Most Beautiful pauhaa alkutahdeista asti takuuvarmalla Nightwish-paatoksella. Kaikki on suurta, äärimmäistä, valtavaa – kuulopuheiden mukaan äänittäjä Mikko Karmila olisi itsekin seonnut laskuissa, kuinka monta sataa tai tuhatta raitaa kappaleissa on päällekäin.

Albumin alkupuolen aikana ilmenee myös levyn suurin ongelma: edellisten levyjen kaltaista wau-efektiä ei synny. Kaikki on isoa, mutta Imaginaerumin massiivisuudesta on paha pistää merkittävästi suuremmaksi. Monet kappaleet myös tuovat mieleen jonkin vanhemman Nightwish-biisin.

Albumin avaava Shudder Before the Beautiful on kuin havaintoesitys siitä, miltä menevä Nightwish-aloituskappale kuulostaa. Kitarariffit, raskaiden osien ja suvantokohtien vaihtelut sekä melodiakulut vilisevät Holopaisen tavaramerkkejä. Päällimmäiseksi vertailukohdaksi nousee Once-levyn avaava Dark Chest of Wonders.

Sama trendi jatkuu kolmen seuraavankin kappaleen ajan. Kustakin tulee mielleyhtymiä johonkin vanhempaan biisiin. Sekin on pieni pettymys, ettei kolmantena kappaleena kuultava Élan tunnu yhtä vahvalta singleltä kuin Imaginaerumin Storytime.

On yllättävää, miten Nightwish kuulostaa täsmälleen entisenlaiselta, vaikka siinä on kolme uutta jäsentä, joista kaksi poikkeaa huomattavasti edeltäjistään. Yhtyeen keikoille uutta virtaa tuonut Floor Jansen ei tee levyllä selvää pesäeroa edeltäjiinsä, vaikka tasokas solisti onkin. Monessa mukana ollut rumputaituri Kai Hahto puolestaan jatkaa uskollisesti syrjään siirtyneen Jukka Nevalaisen linjalla. Rumpalinvaihdosta ei huomaisi, ellei siitä olisi erikseen kerrottu.

Jos albumin alku ei saa haukkomaan henkeä, on se myös vakuuttavaa näyttöä siitä, miten kovaksi Nightwishin perustaso on kohonnut. Ei näin järeää sinfoniametallia osata tehdä missään muualla.

Tuomas Holopainen on parempi säveltäjä kuin Within Temptationin, Lacuna Coilin ja vastaavien opetuslasten yrittäjät yhteensä. Tämä ei ole niinkään mielipide kuin todeksi osoitettavissa oleva fakta.

Endless Forms Most Beautiful myös paranee edetessään. Kelttimusiikkia, pohjoismaista kansansävelmää ja suomalaista iskelmää naittava slovari Our Decades in the Sun erottuu joukosta edukseen. Levyn nimikappale osoittautuu sen parhaaksi biisiksi ja ilahduttaa loppupuolen death metal -tyylisellä kitarariffillä sekä sen pianotoistolla.

Albumin viimeisen kolmanneksen olisi toivonut kohoavan kliimaksiksi, mutta aivan maaliin saakka ei ylletä. Toiseksi viimeinen kappale, instrumentaalina leijaileva The Eyes of Sharbat Gula, tuntuu täytekappaleelta ja pitkältä introlta albumin päättävälle The Greatest Show on Earthille. Se puolestaan on Nightwish-tyyliin 24-minuuttinen eepos, jossa osat vaihtuvat tiuhaan eikä kertosäkeitä juuri viljellä.

Massiivinen Greatest Show on Earth vaikuttaa kappaleelta, jolla Holopainen haluaa kertoa yleisölle jotain hyvin tärkeää. Ensikuulemalla sen punainen lanka ei kuitenkaan pysy yhtä hyvin käsissä kuin esimerkiksi Dark Passion Playn 14-minuuttisessa The Poet and the Pendulumissa. Mahtipontiset puheosuudet kuulostavat kyynisen kuulijan korvissa hassuilta, mutta niiden ajatus ”syntymättömistä haamuista” eli ihmisistä, jotka eivät koskaan selvinneet maailmaan saakka, on hauska ajatusleikki.

Albumin päätteeksi yleisö taputtaa ja suuntaa takaisin kahvioon puimaan kokemaansa. Tuomas Holopainen kulkee muiden mukana, mutta nyt hänen kasvoiltaan oli näkevinään helpotusta.

Kenraaliharjoitus meni hyvin. Yleisö tykkäsi. Bändi ei ole menettänyt otettaan, säveltäjän kynä on pysynyt terävänä. Yhtyeen vanhat fanit ovat varmasti levyyn tyytyväisiä, ja sen myötä kannatuskunta luultavasti kasvaa ennemmin kuin kutistuu.

Endless Forms Most Beautiful ei ole samanlainen harppaus eteenpäin kuin Nightwishin edelliset levyt ovat olleet, mutta mitä korkeammalle on kiivetty, sitä vaikeampaa on kohottaa rimaa vielä ylemmäs. Onnittelujen arvoinen suoritus, siis.

Kuva: Ari Korpi

Teemu Fiilin:

Omalla kohdallani Nightwishin diggailu on jäänyt aika vähälle. Tunnen kyllä yhtyeen tuotantoa, mutta varsin pintapuolisesti.

Ensi kerran tutustuin yhtyeeseen Spinefarmin julkaiseman promokokoelman kautta vuonna 1997, muistaakseni. Siinä oli Nightwishin debyyttilevyn aloittava Elvenpath-kappale, jonka kuultuani olin tipahtaa perseelleni. Naurusta, ällistyksestä, hämmennyksestä. Ja kyllä, myös ihastuksesta, ainakin vähän.

Kappaletta kuunneltiin toistuvasti baarijatkoilla ainakin yhden kesän ajan, mutta pidempää ja syvempää suhdetta Nightwishin ja minun välille ei tullut. Pysyttäydyin indierockissa, elektrossa, räpissä ja muussa läheisemmäksi tuntemassani musiikin lajissa.

Voin kuitenkin sanoa tsekanneeni läpi useimmat yhtyeen 2000-luvun levyistä, jos en muuta niin työni puolesta. Useamman Nightwishin hittisingleistä muistan jopan nimen perusteella, parista osaan laulaa kertosäkeenkin mukana. Kuuluu suomalaisen yleissivistykseen.

Uuden Endless Forms Most Beautiful -albumin kuuntelutilaisuuteen lähdin työkaverini Sakun yllyttämänä. Hänen mielestään uudesta Nightwish-levystä pitäisi saada lukea jonkun muunkin mielipide kuin yhtyeen fanien ja asiantuntijoiden.

Hyvä, haaste vastaanotettu.

Nightwish on kummallinen yhtye. Power metalin saloista täysin vieraalle ihmiselle sitä on joskus vaikea ymmärtää. Ensinnäkin minun on vaikea pitää Nightwishia minkäänlaisena metallina, saati power-sellaisena. Tuomas Holopainen tuntuu olevan kuitenkin erittäin lahjakas muusikko ja säveltäjä – ainakin jokainen fantasiaelokuvien taustamusiikin, kelttiläisten melodioiden ja yltiöpäisten orkesterisovitusten ystävä osaa varmasti arvostaa häntä. Ja vaikkei kyseiset lajit kauheasti nappaakaan, toki minäkin häntä arvostan.

Ja on sanomattakin selvä, että olen ylpeä yhtyeen aikaansaannoksista maailmalla. Erityisesti tällä hetkellä ne tuntuvat merkityksellisiltä, kun vuosituhannen alun musiikkiviennin kiintotähtemme ovat himmenneet yksi toisensa jälkeen. Nightwishin laulajan toimistossa ovat ovet paukkuneet tiuhaan, mutta yhtye porskuttaa edelleen.

Ja siihen on toki syynsä. Konventionaaliset hyvän maun ja tyylipuhtauden käsitteet tuntuu olevan Holopaiselle ja yhtyeelleen täysin tuntemattomia konsepteja – ja hyvä niin. Hyvän maun nimissä on tehty jo rekkalasteittain tyylikästä mutta kuolettavan tylsää musiikkia. Vanha kunnon ”kyllä kansa tietää” on Nightwishin kohdalla totisinta totta. Yhtyeen musiikki on maksimaalista: kappaleisiin tungetaan yksinkertaisesti kaikki, mitä löytyy studion nurkista lojumasta.

Nightwishin suosio on kasvanut järjestään sitä suuremmaksi, mitä enemmän pop-vaikutteita heidän levyillään on ollut. Tämän kehityksen valossa yhtyeen pitäisi uuden albumin myötä kasvaa suuremmaksi kuin koskaan: Endless Forms Most Beautiful on yhtä massiivista euroviisukertosäettä, kuulasta syntetisaattorimattoa ja Maggie Reillyn kelttipopin kierrätystä alusta loppuun.

Tai no, ei aivan loppuun. Viimeinen kappale – jos noin puolituntista The Greatest Show on Earth -scifi-proge-eeposta voi edes kutsua kappaleeksi – saa toimittajan silmäluomista lopulta niskaotteen ja selättää ne pariin otteeseen.

Sitä ennen kuitenkin tapahtuu monta ihan hienoakin asiaa: aloituskappale Shudder Before the Beautifulin kertosäkeen ABBA-sävyt, Èlan-singlen softrock-tuotanto, Our Decades in the Sunin new age -hengessä tunnelmoiva balladipop ja Edema Ruhin melankolisesti rullaava kaunis kertosäe.

Uudella laulajalla Floor Jansenilla on miellyttävä ja moneen taipuva pop-ääni ilman viitteitäkään Tarja Turusen oopperakompleksista. Hänen lauluaan voisi kuunnella vaikkapa Florence + The Machinen tai Bat for Lashesin kappaleilla vailla ongelmaa.

Mutta ei siinä kaikki. Nimittäin aika ajoin Nightwishille tulee kauhea tarve todistella, että se on edelleen heavybändi. Kuitenkin ilman päälle liimattuja heavykitaroita (ja myös hymyn suunpieliin nostattavia hobittiosuuksia) aika moni Holopaisen kappaleista voisi olla vaikka EDM-hittejä tai AOR:ää.

Heavy tuntuukin välillä olevan yhtyeelle tietynlainen riippakivi. Viitekehys, johon se on lähtökohtiensa vuoksi pakotettu, mutta jota ilman se voisi olla vapaammin sitä, mitä se kenties parhaiten osaa. Sillä Nightwish ei ikävä kyllä taida olla se 2010-luvun raskain, nopein, brutaalein tai radikaalein heavy-yhtye. Korvaamalla heavyriffit syntikoilla se voisi kasvattaa yleisönsä eksponentiaalisesti – tai menettää sen.

Hobittibreikit kannattaa kuitenkin säilyttää. Ilman niitä maailma olisi paljon tylsempi paikka.

Endless Forms Most Beautiful -albumin kappalelista:

1. Shudder Before the Beautiful
2. Weak Fantasy
3. Élan
4. Yours Is an Empty Hope
5. Our Decades in the Sun
6. My Walden
7. Endless Forms Most Beautiful
8. Edema Ruh
9. Alpenglow
10. The Eyes of Sharbat Gula
11. The Greatest Show on Earth

Päivitetty 21.1.