Magman matkassa kohti Kobaïaa

Zeuhl-musiikkia esittävä ranskalainen MAGMA saapuu lokakuussa Tavastialle. Bändi on laulanut avaruusoopperaa Kobaïa-planeetasta jo liki viisikymmentä vuotta ja jäänyt kenties tästä syystä lähinnä kuriositeetiksi. Mistä eksentrisessä orkesterissa on oikein kyse?

Saksofonisti John Coltrane kuoli vuonna 1967.

Menetys oli jazzmaailmalle luonnollisesti suuri. Erityisen suuri se oli eräälle nuorelle Pariisin esikaupungissa varttuneelle rumpalilupaukselle. 19-vuotiaan Christian Vanderin Jumala oli kuollut.

Vielä tuolloin Vander ei tiennyt, että Coltrane oli hänelle uhrilahja. Offering, kuten erään hänen tulevan musiikkiprojektinsa nimi kuuluisi. Esoteerisen jazzin piispan (ei sentään arkkipiispan – se virka on Sun Ran) oli mentävä, jotta Vander saattoi käynnistää oman matkansa kohti Kobaïa-planeettaa. Tätä piti tietenkin edeltää parin vuoden sekava kausi, jonka aikana Vander soitteli kaikenlaisissa kokoonpanoissa, sekoili ja eli itsetuhoisesti. Vain kärsimyksen kautta saattoi valaistua.

Christian Vander on tavannut selittää elämänsä sattumukset ekspressiivisenä, myyttisenä melodraamana. Taiteilijaympäristössä varttunut Vander kasvoi kokemaan Coltranen – tai rumpali Elvin Jonesin ja trumpetisti Chet Bakerin – kaltaiset jazzhahmot elämänoppaina. Pyhimyksinä. Kenties tämä myytteihin tukeutuminen on saanut Vanderin luomaan myös oman, polveilevan mytologiansa.

Toisin kuin Jones ja Baker, Coltrane kuoli Vanderin uran alkuvaiheessa. Vanderin ollessa niin sanotusti herkässä iässä. Oli otollista, että juuri hänestä tuli ranskalaistaiteilijalle henkinen isähahmo. Omasta isästään tai isäpuolestaan, pianisti-säveltäjä Maurice Vanderista, Christian puhuu vähän. Enemmän hän korostaa äitinsä vaikutusta omaan musiikkiuraansa. Omien sanojensa mukaan äiti vei pienen Christianin ensimmäistä kertaa jazzklubille, kun tämä oli kolmevuotias.

Silti Coltrane on Vanderille edelleen suunnannäyttäjä ylitse muiden. Hän esiintyy tämän unissa joko kaukaisena ja tavoittamattomana tai lempeänä opettajana. Coltrane on Vanderille kuin Twin Peaksin Jättiläinen agentti Dale Cooperille. Suojelupyhimys, joka neuvoessaankin pysyttelee arvoituksena ja edellyttää oppilaan tekevän lopulta omat ratkaisunsa.

Näitä ratkaisuja Christian Vander on erinäisine yhtyeineen etsinyt jo pian viisikymmentä vuotta. Niistä pitkäikäisin ja tärkein on ollut Magma.

Magma kuuluu niihin yhtyeisiin, joita on kutsuttu kulttibändeiksi niin pitkään, että sana on kadottanut merkityksensä. Magmasta tekee ainutlaatuisen melko moni seikka, mutta kaikkein kuuluisin se on luomastaan mytologiasta.

Vander antoi Magman musiikille nimityksen ”zeuhl”. Sana on ”kobaïankieltä”, ja tarkoittaa taivaallista. Kobaïa puolestaan on Vanderin itsensä kehittämä ilmaisukeino Magman musiikin välittämälle tarinalle. Se on tietenkin pitkä ja vaikeaselkoinen, kuten vuonna 1969 perustettujen, vähän kunnianhimoisempaa musiikkia soittavien bändien esittelemissä konsepteissa on tapana. Toisin sanoen tuo tarina on mahtipontista avaruusoopperaa.

Perusjuoni menee suunnilleen näin: Maapallo on turmeltunut, ja joukko ”valittuja” ihmisiä pakenee vieraalle Kobaïa-planeetalle rakentamaan uutta sivilisaatiota. Aikojen saatossa osa heistä palaa Maahan valistamaan ihmisiä, mistä tietenkin seuraa ongelmia ja sapeleiden kalistelua. Kobaïalaiset karkotetaan, mutta visiitti jättää jäljen ja osa ihmisistä alkaa saarnata utopistisen kansan oppeja.

Magman tuotannon laajentuessa myös mytologia on muuttunut vaikeammaksi ymmärtää. Siitä on tullut esoteerisempaa.

Kuten tiivistelmästä voi päätellä, on Kobaïa-saaga paperilla kertakaikkisen kökköä ja geneeristä scifi-draamaa. Tarina vieraalle planeetalle matkaavasta sivilisaation viimeisestä etuvartiosta on kerrottu genressä aika usein. Miksi sen pitäisi nyt olla kiinnostavaa?

No, tällaisia konsepteja käsitellään harvemmin populaarimusiikissa. Tai jos käsitellään, on kömpelöä tarinaa säestämässä sitäkin kömpelömpi musiikki. Magman tapauksessa musiikki sattuu olemaan poikkeuksellista. Se riittää.

Zeuhl, joka lausutaan suunnilleen ”zööhl”, on tarpeeksi ainutlaatuista ollakseen jonkinlainen genre. Sen tyylillinen koti on yhtä paljon Coltranen myöhemmän kauden avantgardejazzissa kuin Igor Stravinskin tai Olivier Messiaenin haastavassa taidemusiikissa.

Se on usein tummaa, painostavaa ja raskasta, ja rytmillisesti hyvin tiheää. Ytimessä Vander takoo rumpujaan hurjistuneena, silmät leiskuen. Ympärillä sekakuoro messuaa kobaïankielistä librettoa kuin pakanallisia säkeitä. Komppanian kaulassa killuu heimoamulettina valtava metallinen kiekko, kuin rinnassa leiskuva aurinko tai tuhoaan tekevä planeetta.

Tarkoitti Magman symboliikka mitä hyvänsä, niin ainakin se on näkyvää. Ja jos dystooppista maailmojen taistoa on pakko julistaa musiikin keinoin, tapahtukoon se tällä tavalla. ­Magma tekee kaiken tarpeeksi yliampuvasti ja silti täysin vakavissaan. ”Musiikki ei ole hassuttelua varten”, Vander on sanonut.

Lopulta ilmaisu muuttuu pelkästään vaikuttavaksi.

Tähän mennessä Magma on julkaissut kolmetoista studioalbumia täydentävine livealbumeineen. Kuten sanottua, on Kobaïa-saaga luopunut kronologiastaan jo vuosia sitten. Spektaakkelimaiselle tyylilleen ominaisesti Vander kaavaili trilogioiden sarjaa, joka veisi mytologian hahmojen vaiheita eteenpäin, mutta tarinan fragmentit katosivat historian hämärään kuin mikäkin Indiana Jonesin aarre.

Magman tuotanto voitaneen jakaa neljään osaan:

Ensimmäisenä tulivat 1970-luvun alun ­pari ­jazzimpaa ja melodistesti rönsyilevämpää levyä, Magma (1970) ja 1001° Centigrades (1971). Niillä zeuhl vielä haki muotoaan, ja musiikki pohjasi enemmän psykedelia-ajan vapaampaan jamitteluun. Musiikki oli samanlaista tutkimusmatkailua kuin sen välittämä tarinakin.

Sitten ilmestyi Mekanïk Destruktïẁ Kommandöh (1973). Se on kaikkea sitä, mistä Magman perintö koostuu: sillä on laaja musiikillinen kaari, junnaava poljento ja ­draamallinen, eeppinen ote. Kuoro pauhaa solisteinaan terävä-ääniset Klaus Blaszquiz ja Stella Vander.

MDK:lla Magma loi aidosti uuden musiikkityylin, joka tulisi synnyttämään kokonaisen skenen jäljittelijöitä. Se on levy, jonka ansiosta dokumenttien puhuvat päät Johnny Rottenia ja Jello Biafraa myöten ylistävät Magman neroutta.

MDK:ta seuranneet Ẁurdah Ïtah (1974) ja Köhntarkösz (1974) eivät ole yhtä intensiivisiä. Pikemminkin ne hengittävät. Etenkin jälkimmäisen hetkellisen mietteliäisyyden läpi nousevat Coltranen spirituaalit. Temaattisesti ne voi silti laskea edeltäjiensä jatkoksi.

Kolmas vaihe kattaa levyt Üdü Ẁüdü (1976), Attahk (1978) ja Merci (1984). Niillä zeuhl soi soulimpana ja funkimpana, ja niillä kuuluu Magmaan hetkellisesti mutta voimakkaasti vaikuttaneen basisti Jannik Topin jälki. Hänen säröisä ja paksu, tiheää edestakaisin-liikettä tekevä soittotyylinsä jäi Magmaan yhtä vahvasti kuin Vanderin tulinen rumputatsi tai hektinen rytmiikka – esimerkkinä vaikkapa liki 20-minuuttinen De Futura -klassikko.

Magman ensimmäisen matkan viimeiseksi levyksi jäänyt Merci on lähinnä kuriositeetti: se kuulostaa perinteiseltä progebändin yritykseltä roikkua ajassaan kiinni, eli kiusaannuttavalta. Kerettiläisesti bändi esittää muutaman kappaleen jopa englanniksi!

1990-luvun puolivälissä Magma palasi, mutta meni liki 10 vuotta, ennen kuin se ehti taas studioon. Mestarillisella paluulevyllä K.A. (2004) ja niin ikään villisti vyöryvällä Ëmëhntehtt-Ré-albumilla (2009) bändi palaa MDK:lla käsittelemiinsä laajoihin teemoihin.

Uuden ilmestyksen jälkeen Vander on keskittynyt kokoamaan vuosien saatossa säveltelemiään ja livenä osittain esitettyjä tarinanpätkiä kokonaisiksi teoksiksi tavalla, joka kuulostaa jo vuosia sitten loppuun mietityltä suunnitelmalta.

Parin vuoden päästä Kobaïan taru on kestänyt Vanderin käsissä jo viisikymmentä vuotta. Tällä hetkellä näyttää siltä, että se jatkuu vielä pitkään.

Mikä relevanssi Kobaïa-saagalla sitten on, jos se on draamallisesti pöhkö ja rakenteellisesti käsittämätön, eikä se ole kielellisesti ymmärrettävissä? Tämä on kysymys, jolle Christian Vander itsekin löysi vastauksen vasta hiljattain.

Osa edellä pudotelluista levynnimistä on paitsi outoja, myös saagassa esiintyvien hahmojen nimiä. Yksi syy Vanderin halulle palata vanhoihin teemoihinsa tällä vuosituhannella oli 1970-luvulla aloitetun projektin loppuunsaattaminen. Sen enempää tarinan kummallisuuksia taivastelematta Ëmëhntehtt-Ré-trilogia käsittelee kahta hahmoa: egyptiläistä(!), trilogian nimeä kantavaa tietäjää sekä tämän opissa ollutta kisälliä nimeltä Köhntarkösz.

Tarinan edetessä tietäjä murhataan, ja oppipoika joutuu itsensä kanssa yksin. Hänellä on käsissään vain saamansa opit ja kysymykset, mutta vastaukset henkisiin ihmeellisyyksiin hän joutuu selvittämään itse.

Vaivihkaa Vander onkin kirjoittanut saagoihinsa oman itsensä. Hän ei vain musiikillaan opiskele profeettansa Coltranen ihmeitä vaan myös laulaa opiskelunsa olemassaolevaksi. Toimintatapakin on lopulta kovin samankaltainen kuin Coltranella. Uuden kielen keksimistä Vander on perustellut sillä, että ei Coltranen foninsoittoakaan voi kielellisesti ymmärtää. Kunhan viesti on tarpeeksi voimakas, sen välittämiseen ei tarvita kieltä.

Vander on alusta alkaen kiinnittänyt luomistyössään huomionsa pikemminkin äänten väriin ja värähtelyyn kuin varsinaiseen asiasisältöön. Siksi kobaïakin on ensisijaisesti onomatopoeettista ja esteettistä, ja kielellinen substanssi tulee vasta toisena. Zeuhl sopi nimeksi, koska Vander sattui pitämään sanan foneettisista äänteistä.

Coltranella sama idea toistuu. Kun kuuntelee vaikkapa kirjavaa Ascensionia tai raastavaa Live in Seattlea, löytää sen, mitä myös Vander on hakenut. Coltrane yhtyeineen pyrkii tietoisesti eroon ymmärrettävästä muodosta, kohti yksittäisiä äänteiden pätkiä ja melodioiden dekonstruktiota.

Toki Magman musiikki on näihin free jazz -klassikoihin verrattuna paljon kurinalaisempaa ja melodisempaa, mutta ilmaisun filosofia on jokseenkin sama. Toteutukset vain poikkeavat.

Magman ”taivaallinen” musiikki ei ole koskaan kasvanut avaruuden tyhjiössä yksinään. Oikeastaan Magma ei olisi voinut syntyä mihinkään muuhun maailmanaikaan kuin 1960-luvun lopulla.

Rockmusiikki oli psykedeliakokeilujen jälkeen saavuttanut sellaisen saturaatiopisteen, että sen oli pakko siirtyä jossakin muodossa eteenpäin. Siksi brittiläiset taidekoulunörtit olivat huippuunsa viritettyine soittotekniikoineen täysin luonnollisesti oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Toisaalta, Magma ei ollut brittiläinen. Siksi sen kehityskulkukin oli erilainen. Bändi syntyi ranskalaisessa kulttuurissa, jossa musiikilliset kokeilut oli tehty lähinnä taidemusiikin saralla. Sodanjälkeinen populaarimusiikki, yé-yé, sen sijaan oli samankaltaista kuin vaikkapa Saksassa: kevyttä ja helppoa.

Samalla yhtäläisyyksiä voi vetää 1970-luvulla syntyneeseen Rock in Opposition -ilmiöön, joka muodostui löyhäksi liikkeeksi eurooppalaisia jazzista, rockista ja kamarimusiikista ammentaneita bändejä. Sellaisia kuin brittiläinen Henry Cow, ranskalainen Art Zoyd tai ruotsalainen Samla Mammas Manna, joiden akateemisen mutkikas musiikki oli ehkä tyylillisesti lähempänä Magmaa kuin muiden aikalaisten.

Kosmista yhteyttä löytyy taasen saksalaisesta krautrockista, joka syntyi vastineeksi sikäläiselle iskelmälle. Yhden klassisen krautbändin Amon Düül II:n nokkamies John Weinzierl on todennut, etteivät saksalaiset kokeelliset muusikot halunneet turvautua saksalaiseen saati angloamerikkalaiseen perinteeseen. Tällöin samaistuttavaksi kelpasi ainoastaan avaruus.

Siksi on helpompi ymmärtää, miksi myös Christian Vander halusi planeetalta pois. Voisi puhua jonkinlaisesta ajan hengestä, jossa muusikot toisistaan tietämättöminä pyrkivät kohti samankaltaisia tavoitteita.

Nuorella vihaisella miehellä ei ollut muita musiikillisia samaistumisen kohteita kuin jazzpyhimyksensä vasten historiattomaksi pyyhittyä musiikkiperinnettä. Hän otti pyhimykset sekä pessimistisen ihmiskuvansa ja päätti luoda Kobaïan. ”Maailman ilman kusipäitä”, kuten Magman alkuperäinen basisti Laurent Thibault asiaa luonnehti.

Scifin kanssa Magmalla ei kuulemma kuitenkaan ole mitään tekemistä. Vanderin pyrkimys uuden maailman luomiseen oli hänen mukaansa puhtaasti spirituaalinen. Ehkä juuri siksi Alejandro Jodorowsky olisi halunnut Magman mukaan tekemään soundtrackia toteutumatta jääneeseen filmatisointiin Dyyni-avaruusseikkailusta. Kuten Vander, on myös Jodorowsky elänyt vahvoista symboleista ja etsinyt merkityksiä silkan pinnan takaa. Heillä olisi varmasti ollut paljon yhteistä.

Christian Vanderin jo valmiiksi eksentriseen persoonaan ovat tuoneet pientä ylimääräistä särmää vanhat kunnon natsisyytökset.

Magman painostavaa musiikkia on toisinaan kutsuttu militaristiseksi, minkä lisäksi Vander intoutui Magman varhaisina vuosina pitämään rumpusettinsä takaa kobaïankielisiä saarnoja, elehtien kuin eräskin meemivideoissa rähjäävä saksalaisjohtaja. Tämän lisäksi Gong-yhtyeen pari vuotta sitten kuollut johtohahmo Daevid Allen väitti, että Vanderilla olisi nuoruudessaan ollut huoneellinen täynnä kaikenlaista natsitavaraa.

Syytökset Vanderin fasismisympatioista ovat seuranneet häntä vuosikymmenten ajan. Niille on etsitty pohjaa kyseenalaisista haastattelulausunnoista sekä jopa ­kobaïankielestä. Jotkut säkeiden pätkät kun ovat – runsasta mielikuvitusta käyttäen – kriitikoiden mielestä luettavissa natseja ylistäviksi.

Vähemmän yllättäen kaikki syytökset on Vanderin edustajien toimesta kiistetty jyrkästi. Ristiriitaisuuksia löytyy: miksi valkoista ylivaltaa ihannoiva ihminen pitäisi tummaihoista John Coltranea oppi-isänään tai menisi naimisiin juutalaisen naisen (Stella Vanderin) kanssa? Toisaalta näitä ”minulla on mustia ystäviä” -tason argumentteja kuulee avaruusjatsibändin auteuria maanläheisemmiltäkin ihmisiltä.

Vanderin kiistanalaiset mieltymykset todistavat jälleen, ettei taiteilijan kannattaisi puhua politiikkaa. Toisaalta mahdolliset äärioikeistosympatiat sopivat Vanderin megalomaaniseen personaan. Tietenkin psykedelia-ajan karismaattinen bändijohtaja ihailee fasismia. Siinäkin on vahvoja symboleita ja suuria myyttejä.

Eri asia on, miten julkisina aatteitaan pitää. Kiertävälle muusikolle fasismin julistaminen olisi varmasti kaupallinen itsemurha. Ja eipä Vander julkisesti ole esimerkiksi ranskalaisen äärioikeiston johtotähteä Marine Le Peniä liputtanut. Tai sitten kukaan ei vain – luojan kiitos – ole kysynyt häneltä asiasta.

Olennaisin ristiriita liittyy Magman itsensä musiikkiin. Kobaïaan paenneet ihmiset olivat ahtaalle ajettu vähemmistö, jolla ei ollut muuta keinoa kuin lähteä kohti tuntematonta.
Siinä on symboliikkaa kylliksi.

Magma ja Circle esiintyvät Helsingin Tavastia-klubilla 26.10.2017. Artikkeli julkaistu Rumbassa 3/17.