Elokuvalippu Kinopalatsin pikkusaliin on ostettu hyvissä ajoin. Kuudes rivi, keskimmäinen paikka. Paras mahdollinen istuin katsoa 10. maaliskuuta 2017 ensi-iltansa saanut kotimainen Saattokeikka-elokuva. Lipunmyyntisovellus näyttää vihreiden penkkien täyttämää, tyhjää salia.
Käy klassisesti. Kun saapuu saliin, eläkeläisseurue on valloittanut sen yläosan. Katse etsii kuudetta riviä. Vain keskimmäinen paikka on vapaana. Voi unohtaa jalkatilan ja rentouttavan löhöilyn salin pimeydessä. Takki kainaloon ja istumaan mummojen keskelle.
Jostain syystä suoraan takana istuva rouva huutaa rivinsä toiseen päähän. ”Kun te tulette käymään! Niin! Käykö teille ruoaksi kalakeitto!?”, hän kajauttelee syvien sisäänhengitysten lomassa. ”Mitä!?”, toinen vastaa. Toisessakin päässä riviä havahdutaan: ”Mitä sinä kysyit?!”. ”Kalakeittoa! Käykö!?”. Nyt alkuperäinenkin kysymyksen vastaanottaja pääsee kärryille: ”Jaa! Juu! Jos siinä ei ole ruotoja!”.
Ja niin edelleen. Tässä vaiheessa Suomen mainosalan ylpeydet on onneksi facepalmattu läpi, ja elokuva alkaa. Kankaalle ilmestyy muusikko Noah Kin, 22, joka esittää debyyttiroolis…
”Mässynmässynmässyn.” Joku syö takana kettukarkkeja suu auki. No, jatketaan silti. Noah Kin esittää ensimmäisessä näyttelijäntyössään Kamal-nimistä maahanmuuttajanuorta. Kamal asuu Mellunmäessä äitinsä ja isäpuolensa kanssa. Hän säästää lehtiä jakamalla rahaa lentolippuihin, jotta pääsisi tapaamaan biologista isäänsä Nairobiin.
Sitten Kamal tapaa eläkeläis-Veikon (Heikki Nousiainen), joka polttaa paljon tupakkaa ja haukkuu pihapiirin nuoria rasistisesti. Kyseenalainen Veikko haluaa lähteä mökille juhannuksenviettoon ja värvää isolla rahalla alaikäisen Kamalin kuskikseen. Kamal pöllii isäpuolensa auton.
Alkaa perinteinen road movie, jonka aikana kaksikko ajaa Mellunmäestä läpi yön päätyäkseen kahden tunnin ajomatkan päähän Pirkanmaalle. Luultavasti he ajavat niin hitaasti siksi, että Kamalilla, jonka coming of age -tarina elokuva on, ei ole korttia. Seuraava pysähdys on homohäät.
Jos on Kinopalatsin elokuvakokemus tyypillinen eläkeläisyleisöineen, niin yhtä perinteinen suomalaiselokuva on Saattokeikkakin. Se antaa rasismista ja homofobiasta tutun ja turvallisen kuvan. Veikko ja Kamal voivat löytää toisensa ja tunnustaa ihmisyytensä vastavuoroisesti. Näkökulma on positiivinen, loppu onnellinen.
”Saattokeikka onkin alusta loppuun perinteikästä kaavaa noudattava tie-elokuva. Se tarjoaa uutta näkökulmaa kuluneeseen formaattiin vain suvaitsevaisuutta painottavalla teemallaan”, Episodin Jani Koivistolainen toteaa arviossaan.
Saattokeikkaa on kiinnostavaa verrata samana keväänä julkaistuun Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen -elokuvaan. Panu Vauhkonen esittää kummassakin samaa roolia: väkivaltaista rasistia. Kaurismäen näkemys aiheeseen on hyvin negatiivinen: suomalaiset ovat ja pysyvät rasisteina. Maasta voi vain paeta.
Kumpikin elokuva kuvaa ilmapiiriä, joka Suomessa on valinnut Syyrian sodan ja sitä seuranneen pakolaistilanteen aikana. Totuus löytyy jostain näkökulmien välistä.
Seuraavana päivänä Noah Kin on edessäni ilmielävänä, haastateltavana Pop Median toimistolla. Kaurismäki-viittaukset ovat pysyneet hänen kintereillään toisessakin näyttelijäntyössä – Espoo Cinén fantastisessa mainoksessa, jossa ryhmä suomalaistaiteilijoita uusintaa Calamari Unionin alkukohtauksen.
Kun Kin suostui ohjaaja Samuli Valkaman näyttelijäksi Saattokeikkaan, hän halusi tehdä hahmon kautta selväksi kaksi asiaa.
”Siinä alleviivataan, että se ei ole somali”, Kin sanoo.
Kamalin juuret ovat Keniassa.
”Suomalaisissa elokuvissa afrikkalaistaustainen henkilö on tosi usein somali. Se on yleiskuva muutenkin, että kaikki tummaihoiset ovat somaleja ja muslimeja.”
Toinen Kinin vaatima, käsikirjoituksessa huomioitu asia oli, ettei Kamal kuulunut kotinsa sisäpihalla notkuvaan maahanmuuttajajengiin.
”Se vain asuu siellä pihalla eikä ole varsinaisesti niiden ystävä. Monessa kohtauksessa muut pelavat fudista yhdessä, ja Kamal on mieluummin himassa.”
Siinä suhteessa Kamal muistuttaa Noah Kiniä itseään. Kin syntyi Oslossa suomalaiselle äidille ja nigerialaiselle isälle. Perhe muutti Suomeen, Helsingin Malmille, kun Noah oli yhdeksän kuukauden ikäinen. Teininä hän vetäytyi taiteen maailmaan, pois sisäpihoilta.
”Jengi alkoi dokata ja polttaa. Minua se ei vaan kiinnostanut”, hän kertoo.
”Koin voivani olla himassa ja perehtyä musan tekemiseen. Käyttää aikani siihen ja katsoa leffoja.”
Kin alkoi tehdä musiikkia jo 12-vuotiaana. Muistinsa mukaan hän katsoi rap-videoita MTV:ltä tai ehkä netistä. Hän ymmärsi, että ainoa asia, joka erotti malmilaislapsen videon räppäreistä oli se, että he tekivät taidetta, hän ei. Kin kirjoitti ensimmäisen biisinsä, joka oli ”ihan liibalaabaa”. Mutta pää oli avattu, monessakin mielessä.
”Havahduin siihen, että voin kirjoittaa biiseihin mitä vaan. Mitä ajattelen, tunnen tai teen”, Noah muistelee.
”Pikkuhiljaa mun suhde taiteen tekemiseen syveni ja syveni.”
Vuonna 2008, 14-vuotiaana, Kin lähti nuorten mediakeskus Hattutehtaalle lyhytelokuvakurssille. Yksi kurssin vetäjistä oli Mikko Kuoppala eli räppäri Pyhimys. Kun Kuoppala kuuli, että Kin tekee musiikkia, hän otti tämän siipiensä suojaan. Hän pyysi nuorta poikaa soittamaan biisejään. Kin suostui.
”En edes tiennyt kuka Pyhimys oli. Luulin vaan, että se on joku tyyppi, joka jeesaa siellä”, Kin muistelee.
”Rupesin perehtymään ja tajusin, että tämä jäbä on arvostetuimpia koko skenessä tällä hetkellä. Oikeaa tekstiä arvostavat ihmiset arvostavat sitä.”
Kaksikko päätti hakea rahoitusta Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskukselta levyttääkseen Kinin musiikkia. Keskuksen piirissä toimi Helsinki Freedom Records, joka oli vuonna 2009 julkaissut esimerkiksi Mikael Gabrielin esikoislevyn 5 miljoonaa muuta.
Rahoituspäätöstä piti odottaa pitkään, sillä muut projektit kiilasivat Kinin epäkaupallisen tuotannon edelle. Sillä aikaa Kuoppala tutustutti suojattiaan suomirapskenen muihin tekijöihin. Vasta silloin Kin kuunteli heidän musiikkiaan.
Kun rahoitus lopulta myönnettiin ja kahdessa päivässä taltioitu ensilevy No Matter the Season julkaistiin vuonna 2011, tutustumisesta oli ollut hyötyä. Kin otettiin erinomaisesti vastaan.
”Oli tosi kreisiä nähdä, että joku Tommy Lindgren oli postannut kuvan siitä, että se oli ostanut sen levyn. Häh, miten se edes tiesi, että olen olemassa”, Kin hämmästelee.
”Mutta olin tehnyt ensin taustaduunin tutustumalla ihmisiin ja olemalla aito. En frontilla, että olen kovin räppäri, mitä tästä maasta löytyy.”
Vuonna 2012 Kuoppalan ja Monspin Keijo Kiiskisen perustama Överdog-lafka julkaisi ensimmäisenä julkaisunaan artistin toisen, 9fngrs-pitkäsoiton. Samalla Noah Kinistä tuli suomalaisen musiikkiviennin lempilapsi. Hän esiintyi paljon ulkomailla, esimerkiksi erilaisilla showcase-festareilla Brittien The Great Escapesta Saksan Reeperbahn Festivaliin ja Itävallan Waves Viennaan.
”Ekaa kertaa pitkästä aikaa oli manageable-kokoinen artisti, joka oli kasvamassa. Pystyttiin olla, että tämä edustaa nyt Suomea”, Kin selittää.
Hänen edellinen albuminsa, Now You See, tuli ulos Cocoalta 2014. Sen jälkeen Kin on julkaissut The Void -ep:n (2015) ja sinkkuja.
”Uutta oli, etten kuulostanut suomalaiselta. Ja jos hommaa miettii tuotteena, en näyttänyt suomalaiselta.”
Suomalaiselta näyttäminen saa keskustelun kääntymään uudelleen Saattokeikkaan ja Kamal-hahmoon. Alitajunnassa stereotypiat alkavat ruksuttaa. Kamalin hahmo on ei-valkoinen. Noah Kin on ei-valkoinen. Ehkäpä Kin lähti näyttelijänuralle, koska samaistui niin voimakkaasti maahanmuuttajataustaiseen henkilöhahmoon?
Se on virhepäätelmä. Kin kyllä tunnisti Kamalissa oman 15-vuotiaan itsensä, mutta se ei liittynyt millään tapaa hänen etnisyyteensä. Samaistumisen perustana olivat yleisinhimilliset piirteet.
”Minulla oli yläasteen ja lukion välissä kova äksyilyvaihe päällä. Auktoriteeteille piti äksyillä, koulu ei kiinnostanut”, Kin kertoo.
Kamal puolestaan kiukuttelee äidilleen, isäpuolelleen, Veikolle ja poliisille. Kaikki ovat väärässä. Lopulta hän ymmärtää, että teoilla on seurauksia. Ei voi noin vain ottaa ja häipyä Nairobiin.
”Se on tärkeä, hieno ja pelokas vaihe nuoren ihmisen elämässä. Havahtua siihen, että pitää itse alkaa päättää omista asioistaan.”
Kin huomauttaa, miten laiskaa on antaa maahanmuuttajataustaiselle henkilölle vain yksinkertainen taustatarina. Tarina siitä, ettei tämä ole Suomesta vaan muualta.
Kun Vaasan kaupunginteatteri tarjosi hänelle talvella roolia Kari Hotakaisen Luonnon laki -romaanin sovituksessa, Kin kieltäytyi. Hän olisi näytellyt sierraleonelaista huumekauppiasta. Se, mitä hahmo edusti, olisi määritelty ennalta. Kin on saanut kokea ahtaat määritelmät henkilökohtaisesti lukemattomia kertoja.
”Faijani on Nigeriasta, eikä puhu kovin hyvin suomea, vaikkakin tarvittaessa. Mutta itse olen käynyt koulut täällä. En ole tiedostavana ihmisenä edes asunut missään muualla”, hän kertoo.
”Kaikki se aika, mikä on ollut ennen Suomea, on yhdentekevää. On outoa, että olen papereissa maahanmuuttaja.”
Kinistä asia pitäisi aktiivisesti muuttaa. Ymmärtää, ettei ihmisen tarinaa määritä yksinomaan etnisyys, uskonto tai seksuaalinen suuntautuminen. Identiteetit ja tarinat ovat jatkuvassa muutoksessa ja koostuvat lukemattomista osista.
Erityisen mielivaltaisesti muotteihin ihmisiä työntää media, joka myös luo ja ylläpitää niitä konteksteja, joissa ihmisiä käsittelee. Kin kertoo esimerkin levytysuransa alusta.
”Silloin olin mediassa maahanmuuttajataustainen räppäri. Sitä jatkui monta vuotta, kunnes minulta tuli biisi, jonka ensisoitto oli jenkkien Entertainment Weekly -lehdessä”, hän muistelee.
”Sen jälkeen Iltalehti uutisoi minusta suomalaisräppärinä. Hyvät asiat otetaan suomalaisen puolelle, huonot asiat maahanmuuttajan puolelle. Jos tekisin pahaa, olisin taas maahanmuuttajataustainen räppäri. Jos saavutan jotain merkittävää maailmalla, olen suomalaisräppäri tai -näyttelijä tai -taiteilija.”
Kin puhuu kaksoisstandardeista ja rasismista paljon, nopeatempoisesti ja intohimoisesti. Pari viikkoa ennen haastattelua hän on tehnyt niin myös julkisesti. Artisti jakoi kuvakaappauksia Blockfest-festivaalin perustajan Kalle Kallosen julkisista Facebook-kommenteista. Ne liittyivät Tukholman terrori-iskuun ja sisälsivät rasistisia termejä, joilla nimiteltiin Lähi-idästä tulevia ihmisiä. Kin julkaisi kuvakaappaukset Facebook-seinällään saatetekstin kera:
”Hyvä Blockfest, me elämme informaation kulta-ajalla. Kaikki, mitä haluamme tietää, on sormenpäittemme ulottuvilla. Käytöstään ei enää voi selittää ulkoisilla tekijöillä. Et voi syyttää siitä isovanhempiasi, et asuinpaikkaasi. Kun puhutaan niistä hirveistä asioista, jotka ovat tapahtuneet viime aikoina, puhumme organisoidusta ryhmästä yksilöitä, emme kokonaisesta uskonnosta, kansasta tai etnisyydestä. Kun ei tiedä paremmin, voi syyttää vain itseään välinpitämättömyydestä.”
”Koska järjestät Suomen suurinta hiphop-festivaalia, SINUN pitäisi tietää paremmin. Rasismi ei ole ok, ei koskaan ollut, eikä tule olemaan. Minä en tue mitään instituutiota tai brändiä, joka kannustaa vihaan ja sortoon ketään kohtaan missään tilanteessa. Tervetuloa tähän päivään.”
Postauksesta nousi iso haloo. Kuten Suomen tulehtuneessa keskustelu- ja huutoilmapiirissä aina käy, debatista muodostui hedelmätön. Osa vaati Kalloselle potkuja. Osa lupasi boikotoida Blockfestiä. Joidenkin mielestä Kinin rakentava palaute oli suvakkimädätystä, poliittista hyperkorrektiutta.
Kukaan ei myöntänyt, että jokaisella on ennakkoluuloja, kuten tämän jutun oletus siitä, että maahanmuuttajataustainen näyttelijä samaistuu maahanmuuttajataustaiseen hahmoon rodullistetun kokemuksen kautta. Liian vähän, jos mitään, opittiin.
Onneksi onnistuneitakin puheenvuoroja käytettiin. Kirjailija Koko Hubara kirjoitti Facebookiin Kallosen puolivillaisen anteeksipyynnön jälkeen:
”Meitä väsyttää Kallosen käyttämä väkivaltainen retoriikka. Me tiedämme, että ’mulla on ei-valkoisia frendejä’ on tarkoittanut hiphop-kontekstissa usein tokenismia, eksotisointia, orientalisointia ja naiseuden kontekstissa hyperseksualisointia ja seksuaalista häirintää/väkivaltaa. Me tiedämme, että Kallosen käyttämä retoriikka on käytännössä ja hiphopin kontekstissa tarkoittanut sitä, että ’sä oot ok koska osaat performoida afrikkalaisamerikkalaista, mutta muut mamut ei’.”
Kallonen oli aiemmin selitellyt tapahtunutta Rumballe esimerkiksi huomauttamalla, että hänen työtoverinsa on maahanmuuttajataustainen.
Kiniäkin ärsytti. Erityisesti se, että keskustelussa vastakkain asetettiin hänet ja Kallonen. Hän ei halunnut Kalloselle potkuja. Hän halusi vain, ettei väärintekemisestä vaieta.
”Ei ollut kyse siitä, että hyökkäsin henkilökohtaisesti sitä [Kallosta] vastaan. Hyökkäsin ideologiaa eli rasismia vastaan. Ei ihmisiä yleisesti ottaen voi syrjiä maailmassa. Me ollaan nähty, mihin se johtaa.”
Moni kehui Kiniä rohkeudesta. Sekin ärsyttää häntä. Hyvä teko ei voi olla julkisuustemppu.
”Jos dösässä joku syrjii jotain, ei Hesarissa pidä olla seuraavana päivänä, että tämä sankari pelasti bussissa naisen tai maahanmuuttajataustaisen. Näin kuuluu tehdä! Kaikki muut ovat ongelma, jotka istuvat dösässä ja katsovat vierestä.”
Aihe vaihtuu hiljalleen, sillä tämän haastattelun ei pitänyt käsitellä ihonväriä tai rasismia. Haastattelussa piti olla kyse siitä, miten tuottelias ja monipuolinen taiteilija vasta 22-vuotias Noah Kin on. Siitä, mihin hän asemoituu kotimaisella ja kansainvälisellä taidekentällä.
Kinin itselleen tekemät, tuoreimmat kaksi singleä ovat nimeltään Mayhem ja Nostalgia. Mayhem sävellettiin Antti Jokisen syrjäytynyttä lähiönuorisoa kuvaavaan elokuvaan Pahan kukat, ja se käsittelee elokuvan tavoin Kinin sukupolven ongelmia. Nostalgiassa puolestaan on artistin mukaan kyse kulttuurin muutoksesta, lainaamisesta ja vanhasta kiinnipitämisestä. Sen tyylikkäällä videolla Kin tukehtuu muovipussiin etelähelsinkiläisessä jugend-huoneistossa.
Kummassakin biisissä säkenöi ja säksättää klubeille sopiva elektroninen tausta, club punk tai bangerdrone, joka kuulostaa siltä informaation kulta-ajalta, johon Kin yllä siteeratussa Facebook-päivityksessäänkin viittaa.
Singlet ja video tuovat esteettisesti mieleen näyttelyn, joka on nähtävissä nykytaiteen museo Kiasmassa tänä keväänä: Ars17:n. Ars täyttää kaikki museon viisi kerrosta pääasiallisesti videoinstallaatioilla, joiden tekijöitä ovat uuden taiteilijasukupolven kärkinimet.
Ed Atkinsin kolmiosaisessa Ribbons-teoksessa (2014) tunnelma on ahdistavan absurdi. 3D-animoitu mies kaataa itselleen loputtomasti viinaa, ja irti leikattu pää pomppii päättymättömästi alas portaita. Hito Steyerlin Factory of the Sun (2015) yhdistää ihanan kummallisesti bilemusiikin, tanssin ja kerronnalliset elementit. Reija Meriläisen Survivor (2017) antaa katsojan pelata Kiasmaan sijoittuvaa tietokonepeliä Selviytyjät-tv-sarjan hengessä.
Kaikkialla on näyttöjä, vr-laseja, liikettä ja välkettä. Fyysisen ja digitaalisen todellisuuden rajat hälvenevät. Keskittyminen on vaikeaa, ähky vaivaa. ”You gotta keep up, I can’t slow down so you gotta keep up”, kuten Kin räppää The Void -kappaleellaan.
Kin ei näyttelyä ole vielä ehtinyt näkemään, vaikka mieli olisi tehnyt. Erityisesti häntä kiinnostaa performanssin ja installaation yhdistävä teos, josta vastaavat Nastja Säde Rönkkö, Luke Turner ja Shia LaBeouf. Kolmikko viettää kuukauden eristäytyneenä kolmessa eri mökissä Lapissa. Heidän ainoa yhteytensä ulkomaailmaan on videopuhelu, jonka kautta he voivat kommunikoida Arsissa vierailevien kanssa. Kiasman neloskerrokseen on pystytetty neljäs mökki, jossa videoyhteys pyörii tauotta.
Kin tunnustautuu näyttelijä- ja performanssitaiteilija LaBeoufin faniksi.
”LaBeouf on lempihahmojani maailmassa. Tosi mageeta, että se on tehnyt kaikennäköistä, aloittanut jostain Paahde-roolista. Sitten tuli transformersit ja indianajonesit”, Kin hehkuttaa.
”Sitten se otettiin tekemään artsuja indiehommia, joissa se on päässyt kukoistamaan oikeasti näyttelijänä. Sitten älyttömän hienoja performanssitaidejuttuja. Ei kukaan enää miellä sitä jäbänä Transformersista vaan se on jäbä, joka tulee paperipussi päässä Oscareihin. Huutaa Donald Trumpille pitkin katuja. Näyttelee Nymphomaniacissa ja American Honeyssa.”
LaBeoufin taiteilijanpolku on jotain, mitä Kin haluaisi itsekin saavuttaa. Hän ei halua räppärin leimaa vaan ylittää genre- ja formaattirajat. Hän haluaa vaikuttaa poikkitaiteellisesti. Hiphop vain sattui olemaan se, mikä 12-vuotiaana eniten kolahti ja mistä kaikki alkoi.
”Haluaisin, että jossain vaiheessa jengi ei enää maindaa siitä, mitä on tehty aiemmin vaan siitä, mitä nyt tehdään. Tuotan, teen visuaalisia juttuja ja nyt näyttelen. Minulla on tarve luoda, käsitellä asioita ja puuttua siihen, mitä maailmassa tapahtuu. Minulle formaatti on melkein yhdentekevä ja projektikohtainen.”
Monipuolisuus ja formaatin yhdentekevyys ovat toinen asia, joka yhdistää Kinin Arsin taiteilijoihin. He työskentelevät sulavasti mitä erilaisimmilla medioilla ja välineillä: videolla, äänellä, peleillä, tekniikalla tai tekstillä. Intermedialisuus ja tekninen liukuvuus kuuluvat olennaisesti 2010-luvun taiteilijuuteen.
Kolmas yhdistävä tekijä on tematiikka. Ars17:n teemana on post-internet, monen vierastama sateenvarjokäsite, jolla kuvataan internetin keksimisen jälkeen luotua taidetta.
”2000-luvulla syntynyt käsite viittaa tapaan, jolla internet on tullut osaksi elämäämme. Viime vuosikymmeninä internet, tietoverkot ja ylipäätään digitaalisuus ovat muuttaneet kulttuuriamme: tapaamme katsoa ja kuluttaa kuvia, etsiä tietoa, ilmaista itseämme ja olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Post-internet-taiteen teokset voivat lainata vaikkapa mainosten tai pelien estetiikkaa. Osa niistä tehdään suoraan verkkoon. Taide ei kuitenkaan ole sidottua mihinkään tiettyyn välineeseen tai tyyliin”, Kiasman verkkosivut selittävät.
Ars17:ssä post-internet manifestoituu muun muassa siinä, että näyttely on levinnyt verkkoon, osoitteeseen arsplus.kiasma.fi.
Noah Kinin tekemä ja tuottama musiikki on korostuneesti post-internet-ajan musiikkia. Sekä Mayhem- että Nostalgia-kappaleet tai hänen Töölön Ketterä -yhtyeelle tuottamansa biisit ovat voineet syntyä vain viimeisten vuosien aikana.
Kin on saanut vaikutteensa lukemattomista, ympäri maailmaa löydetyistä striimeistä ja latauksista, jotka olisivat vaatineet vanhassa maailmassa vuosien laarinkauhomisen. Samalla tavalla Töölön Ketterä, jonka mc Matti 8 oli Kinin luokkakaveri lukiossa, löysi brittiläisen grimen Youtubesta, esimerkiksi Skeptan musiikkivideoista ja Lord of the Mics -pätkistä. Sitten se teki grimesta oman versionsa.
Internet määrittää myös sitä, miten Kin verkostoituu, tekee ja saa töitä. Hänen uusimman dj-projektinsa Exploited Bodyn musiikkia on kuultavissa vain kokoelmalla Soundcloudissa. Siitä huolimatta Kin on jo soittanut dj-keikan Berliinin kuuluisalla Watergate-klubilla.
”Netin hienous on, että siellä on ikuinen pyörre matskua. Jossain vaiheessa rupeat tekemään jotain ja huomaat, ettei se olekaan pelkästään räppiä, grimea, klasaria tai neoklasaria vaan morfaantunutta sen kaiken tiedon kautta”, Kin avaa prosessiaan.
”Kaikki tieto korruptoituu päässä ja sulautuu yhteen. Ei niin, että teen nyt hiphop-taustan, josta tulee hiphop.mp3-biisi. Lopulta en tiedä mitä se on, mutta se on jotain uutta, joka tulee aidosti pääni sisältä.”
Internet on vaikuttanut myös julkaisupolitiikkaan. Sinkkujen sarjaa jatkava Savage julkaistiin 19. toukokuuta, mutta Kinin edellisestä pitkästä albumista on jo kolme vuotta. Kokonaisuuden äänittäminen kiinnostaa häntä silti yhä. Artisti on viehättynyt Frank Oceanin, Draken ja Beyoncén yllätysalbumeista, mutta itse hän ei enää fyysisiä levyjä aio julkaista.
”Ekologisista syistä. Sen taiteen saa nautittavaksi ilman, että tarvitsisi jatkaa maailman muoviylikuormitusta pönkittääkseen egoaan. Voi vaikka katsoa puhelimesta visuaalisen teoksen, joka vastaa kansiformaattia”, Kin visioi.
Hän puhuu mielellään sukupolvensa isoista, globaaleista ongelmista: ilmastonmuutoksesta ja epäpätevistä päättäjistä. Samalla hän korostaa, ettei ole poliittinen vaan kantaaottava artisti. Koska ihmiset kuuntelevat mitä hän sanoo, on hänellä vastuu arvomaailmasta, jota välittää eteenpäin.
Kin tuntuu puhuvan globaalin, ei lokaalin sukupolven suulla. Ehkä vaikutelma johtuu siitä, että hän laulaa englannin kielellä. Ehkä siitä, että hän muistuttaa estetiikan ja isojen teemojensa kautta Ars17:n taiteilijoista. Hän tuntuu olevan kiinni vain yksittäisillä säikeillä siinä kotimaisessa artistikentässä, jossa muusikoita nostetaan sukupolvensa ääneksi siksi, että he ovat kuunnelleet lapsena Ultra Brata automatkoilla.
”Sitä en myöskään ole tehnyt. Edustan sukupolveni kantaaottavuutta. Me voidaan kyseenalaistaa asiat, jotka ei ole totta, koska me tiedetään faktat niiden taustalla.”
Missä 22-vuotias nuori taiteilija on viiden vuoden päästä? Jatkuuko näytteleminen? Jääkö räppääminen? Keskittyykö hän tekemään musiikkia Exploited Bodyna tai tuottamaan? Soittamaan Berghainissa? ”What you gon be when you grown up, like what you gon be?”, kuten hän laulaa Do That -biisillään.
”Haluan päästä pisteeseen, jossa olen tutkinut taiteita ja maailmaa niin paljon, että voin tehdä mitä haluan”, Kin sanoo.
Siinä pisteessä medialla tai formaatilla ei enää ole väliä.
”Viiden vuoden päästä ollaan varmaan jo keksitty, miten audio ja visuaalinen oikeasti yhdistyvät ilman, että ne ovat kaksi toisistaan irrallista konseptia. Kun kuulet soundia, näet videon tai toisinpäin. Yhdistetään kaksi eri aistia. Pystytään keksimään sellainen systeemi meille epäonnekkaille ihmisille, jotka ei synestesian lahjaa pääse kokemaan.”
Kun Noah Kin poistuu haastattelusta vetämään pyörittämäänsä Slumdance-klubia Kaikuun, jää jäljelle tunne, että hänen teoksiaan nähdään vielä jonain päivänä heijastettuna Kiasman seinille.
Artikkeli julkaistu Rumban numerossa 2/2017.