Tuhlaajapojan paluu – essee David Bowien Blackstarista

Esseekokoelma vuoden 2016 tärkeimmistä albumeista. Anton Vanha-Majamaa kirjoittaa David Bowien Blackstarista.

21.03.2017

Kun vuosi sitten kirjoitin Paperi T:n Malarian pelosta esseetä tälle samalle sivulle, aloitin kertomalla, kuinka räppäri pukeutui David Bowien kuolinpäivän jälkeen mustiin ja sanoi, ettei tällaisena päivänä saa hymyillä. Sitten hän meni Radio Helsingin päivälähetykseen ja soitti kolme tuntia Bowien musiikkia.

Sama toistui seuraavana ja sitä seuraavana päivänä.

Kuvio toistui koko vuoden 2016. David Bowien kuolema oli tehnyt maailmaan reiän, jonka läpi valui yhtäkkiä tolkuton määrä luovaa energiaa ja luovia ihmisiä sinne jonnekin. Tai siltä se ainakin tuntui. Alan Rickman, Glenn Frey, Harper Lee, George Martin, Zarkus Poussa, Muhammad Ali, Gene Wilder, Lasse Mårtenson, Riki Sorsa, Kristiina Elstelä, Leonard Cohen, George Michael, Debbie Reynolds, Carrie Fisher, Prince, Einojuhani Rautavaara.

Radiossa tehtiin teemalähetyksiä. Lehtiin kirjoitettiin esseitä, muistelmia ja nekrologeja. Listattiin kuolleita ja kysyttiin, onko tämä epätavallista. Someen twiitattiin ”musta vuosi 2016” ja ”voisiko vuosi 2016 jo painua hittoon?”. Manattiin gregoriaanista kalenteria, ikään kuin numeroissa tai universumin metatasoissa olisi selitys sille, miksi ihmisiä kuolee näin paljon.

Tavallaan onkin. Ihmisiä on maailmassa kolminkertainen määrä verrattuna vuoteen 1949, jolloin David Bowie syntyi. Heistä julkkiksia on vähintään kymmentuhatkertainen määrä. Ja heitä tulee koko ajan lisää. Siksi heitä myös kuolee enemmän, ja siihen täytyy tottua.

Silti tuntuu pahalta. Se johtuu siitä, että hahmotamme maailmaa ja siellä olevia asioita paljolti taiteen ja populaarikulttuurin kautta, ja nyt viimeisetkin pop-ajan varhaisimmat edustajat alkavat kuolla pois. Pian ei ole enää ketään jäljellä muistelemassa Elviksen ensimmäistä konserttia tai sitä, kun osti The Beatlesin Sgt. Pepperin. Iggy Pop linkuttaa ja elokuvasarjoihin kehitellään animaatioteknologiaa, jolla paikata vanhuuteen kuolevat näyttelijät. Maailma alkaa hapertua reunoistaan.

David Bowien Blackstar julkaistiin 8. tammikuuta 2016 David Robert Jonesin 69. syntymäpäivänä. Se sai heti kiitosta, mutta sensaatio siitä tuli vasta kahta päivää myöhemmin, kun taiteilija kuoli. Levyn vinyylipainokset myytiin loppuun, kansikuvista etsittiin piilomerkityksiä ja kappaleita kuunneltiin orjallisesti sana sanalta, tavu tavulta.

Koska Bowien ura on perustunut muiden ja itsen lainailuun, tutkimustyö oli myös palkitsevaa. Ørmenin viikinkikylät, Kendrick Lamar, Low-albumilla kuultu huuliharppu ja jokainen viittaus kuolemaan luettiin fanisalatiedelasien lävitse.

Panoksina eivät olleet enää popmusiikki, tuottaja Tony Visconti ja mahdollinen kiertue, vaan elämä, kuolema ja avaruus. Kuka muu on popin lyhyessä historiassa pelannut viimeisellä levyllään näin isolla potilla?

Albumin päättävä I Can’t Give Everything Away alkaa sanoilla: ”I know something is very wrong / the pulse returns the prodigal sons”. Pulssi viittaa verenkiertoon, sykliin, ajatukseen siitä miten kaikki kiertää kehää. Bowie on usein esittänyt itsensä muukalaisena, joka laskeutuu Maahan ja antautuu synnin ja pinnallisuuden vietäväksi. Blackstarilla tuon muukalaisen on aika palata kotiin vastaamaan vääryyksistään.

Lisää luettavaa