Yksin kaikkia vastaan – essee Rihannan Anti-albumista

Esseekokoelma vuoden 2016 tärkeimmistä albumeista. Iida Sofia Hirvonen kirjoittaa Rihannan Antista.

Vuonna 2012 Rihanna oli julkaissut tasaisella tahdilla seitsemän levyllistä kiiltäväpintaista hittimusiikkia ja hiljentyi vuosiksi. Ihmiset odottivat tulevalta R8-levyltä sekä hittejä että ”suurta taiteellista läpimurtoa”. He saivat Antin: misantrooppisen ja ensikuunteluilla häiritsevän epäkoherentin levyn, joka ilmestyi Tidaliin vahingossa ja liian aikaisin.

Antin kantava tunne on halu tulla jätetyksi yksin, mutta se hajoilee levottomiin läheisyydenkaipuun hetkiin. Levyn avaavassa Considerationissa kertoja katsoo ulos ikkunasta ja tietää, ettei saa rauhaa koskaan. ”I got to do things my own way darling / Will you ever let me? Will you ever respect me? No.”

Säkeitä laulaa vuorotellen Rihannan kanssa r&b-artisti SZA. Rihannan ääni kuulostaa vähän ironiselta, SZA:n heittäytyvältä, mutta äänet risteilevät ja sulautuvat yhteen niin, että lopulta on mahdoton erottaa, kumpi on kumpi.

Rihannalla oli omien sanojensa mukaan tarkoitus tehdä levy, joka reflektoisi sitä, kuka hän oikeasti on. Kun vastausta ei löytynyt, hän päätyi äänittämään Antin intuitiivisesti, ja sen huomaa lopputuloksesta. Levyllä on paljon ratkaisuja, jotka tuntuvat pilvessä keksityiltä päähänpistoilta, kuten karaokevetomainen cover Tame Impalan Same Ol’ Mistakesistä ja James Jointin kaltaisia minuutin mittaisia välibiisejä. Rihanna tuntuu vastustavan Antilla ennen kaikkea muiden ihmisten odotuksia.

Ennen Antia Rihanna ei kiinnostanut minua niinkään musiikkinsa kuin välinpitämättömän rocktähtipersoonansa vuoksi. On helpompi kuvitella Rihanna soittamassa aamuyöllä kännipuhelua exälleen kuin istumassa brunssilla tyttökavereidensa kanssa. Kuten hän sanoi Taylor Swiftistä: ”She’s a role model, I’m not.” Rihannaa on vaikea määritellä muuten kuin negaatioiden kautta, ja hän on jollain tapaa itseään tarkasti brändäävän Beyoncén vastakohta. Beyoncén viime keväänä ilmestynyt Lemonade oli laskelmoidun tunnustuksellinen ja äidillisen opettavainenkin teemalevy aviokriisistä. Rihannaa ei puolestaan kiinnosta tunnustaa yhtään mitään tai kertoa tarinoita siitä, miten on ”kasvanut ihmisenä”.

Antilla musiikki käy vihdoinkin yhteen Rihannan vaihtelunhaluisen tyylin kanssa. Riisuttu ja ajoittain painostava tuotanto kuulostavat siltä, että vihdoin on löydetty tilaa hengittää. Levy puhuu itsenäisyyden ja vapauden puolesta, mutta Rihanna ei lähde mukaan opportunistiseen voimaannuttamisfeminismiin. Hän ei puhu ”meille tytöille” tai väitä tietävänsä, millaista on olla musta nainen Amerikassa. Barbadoksella kasvanut Rihanna on ollut supertähti 17-vuotiaasta asti. Kuka hän olisi kertomaan muiden ongelmista kuin omistaan?

”Didn’t they tell you I was a savage / You needed me to feel a little more, and give a little less”, Rihanna laulaa Needed Me -kappaleessa. Monessa biisissä Rihanna ei tunnu ”antavan itsestään” paljoakaan. Hajanaisuudesta huolimatta tunnelma pysyy intensiivisenä loppuun saakka. Levyä voi alkaa kuunnella oikeastaan mistä kohdasta tahansa ja yllättyä sen selittämättömästä puoleensavetävyydestä yhä uudelleen.