Dokumentti järjen menetyksestä – essee Kanye Westin The Life of Pablosta

Esseekokoelma vuoden 2016 tärkeimmistä albumeista. Teemu Fiilin kirjoittaa Kanye Westin The Life of Pablosta.

21.03.2017

Olen ollut Kanye Westin fani siitä hetkestä, kun ensi kertaa kuulin hänen tekemänsä biitin. Usein se on ollut vaikeaa, mutta nyt se on mahdotonta. Olen pudistellut päätäni Kanyen hölmöilylle, mutta silti puolustellut häntä kritisoineille – vaikken aina ole edes tiennyt miksi.

Vuosi 2016 katkaisi kamelin selän: minun oli pakko luovuttaa. Kanye West on uransa aallonpohjassa, muttei tarvitse enää kannustustani tai myötätuntoani. Rakastan yhä Kanyen tekemää musiikkia, mutta fania minusta ei ehkä saa enää ikinä.

The Life of Pablon ansioita, varsinkaan sen parhaina hetkinä, ei voi kiistää. Father Stretch My Hands, Ultralight Beam, Waves, Real Friends, No More Parties in L.A. ovat kaikki kiistämättä hyviä, jopa loistavia kappaleita. Lukuisissa sessioissa tehdyn albumin huolettoman sekava tunnelma viehättää epätäydellisyydessään. Silti jotain tuntuu puuttuvan: idea, kipinä ja ajatus.

Monet asiat, joita Kanye West sanoo kappaleilla, ovat myös aika kamalia. Hän piirtää itsestään luotaantyöntävän ja myötätunnottoman hirviön, jollaiseen en olisi aikanaan rakastunut ja jollaiseksi en olisi osannut kuvitella hänen muuttuvan.

Kanye ottaa itsensä vakavasti kuin loukattu Donald Trump ja osoittaa yhtä surkeaa huumorintajua. Umpimielisen naisvihamieliset ja ilkeät lipsahdukset olisi helpompi sulattaa, jos muualla olisi enemmän ajatusta. Mutta Kanyella ei tunnu nyt olevan paljoa kiinnostavaa sanottavaa.

Kanye West ei toki ole koskaan ollut mikään nerokas räppäri, päinvastoin. Konsepteissa ja kokonaisuuksissa hän on sen sijaan loistanut. Nyt voiton vie kaikki muu: vierailijaosuudet, sävellykset ja biitit, jotka kaikki on jälleen tehty suuren studioarmeijan kanssa. Monesti Kanye vaikuttaa lähinnä olleen kotona, kun vierailijat juhlivat studiossa.

Ongelma on tuskin se, ettei Kanye Westin rima olisi riittävän korkealla. Hän on epäilemättä tehnyt mielestään jälleen parempaa taidetta kuin kukaan kilpailijansa – tai mitä itse teki kymmenen vuotta sitten. Vuonna 2017, totuudenjälkeisen retoriikan ja ”vaihtoehtoisten faktojen” maailmassa tämä saattaa jopa mennä läpi. Mutta ”perinteinen” fakta on se, että Pablo ei menestynyt kuten tekijänsä kymmenen vuoden takaiset levyt – siitä huolimatta, että Kanye on kiistämättä tunnetumpi kuin koskaan ennen.

Kanye on tehnyt elämästään ja julkisuudestaan yhden suuren performanssiteoksen, mutta pystyykö hän enää tekemään vaikutusta taiteellaan? Haluaako hän edes tehdä sitä? Kiinnostaako Kanyen musiikki lopulta ketään, vai onko hänen annettavansa vain huomiotaloutta?

Nähtäväksi jää, yltääkö The Life of Pablo koskaan tekijänsä yläpuolelle, vai tullaanko se ikuisesti muistamaan vuodesta, jolloin Kanye menetti järkensä. Feedback-kappaleella Kanye myöntää jo, että ”I’ve been out of my mind for a long time” ja toisaalta hakee oikeutusta: ”Name one genius that ain’t crazy”.

The Life of Pablo on lopulta aivan kuin tekijänsä – tai ilmestymisaikansa zeitgeist. Se on tyhmä, kiehtova ja kaoottinen soppa, luonnosmainen ja epätäydellinen. Parhaimmillaan aika nerokas, huonoimmillaan kamalan kiusallinen. Sitä on vaikea kuunnella, mutta myös vaikea olla kuuntelematta. Se on tärkeä dokumentti ajastamme, jota ei pitäisi ottaa niinkään ohjeena kuin varoituksena.