”Suurin kysymys kuuluu: mitä nyt? Stöön konsepti on kiehtova, mutta 70-minuuttinen Fuck Vivaldi on hahmon magnum opus. Samalla tiellä jatkaminen voisi tarkoittaa Petri Nygård -ilmiötä. Toisaalta Stöötä ei ole ennenkään kiinnostanut, miten hänet otetaan vastaan”, pohtii Anton Vanha-Majamaa arviossaan.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuva: Monsp
Eevil Stöö x Koksukoo: Fuck Vivaldi
Monsp
Maailman väsynein swag.
Eevil madafakin Stöö on jo kymmenen vuoden ajan operoinut suomalaisen rap-musiikin varjoissa. Vuoden 2002 Pinkkibikinihinkkichiksin jälkeen Stöö on julkaissut pari ep:tä ja yhden omakustanteen, mutta vuoden takainen Stöö of Destruction oli ensimmäinen levy, jota genreen vihkiytymättömätkin osasivat odottaa. Tässä vaiheessa Stöö oli jo ehtinyt esiintyä Flow Festivalilla ja vierailla esimerkiksi DJPP:n Tuottajalevyllä (2006).
Fuck Vivaldin myötä artisti saavutti jotain, mihin harva olisi uskonut räppärin kykenevän. Heinäkuussa julkaistu albumi meni suoraan Suomen albumilistan ykköseksi. Kova saavutus artistilta, joka verhoaa kasvonsa kommandopipoon ja pitää aiheensa tasolla, josta ei juuri samastumiskohteita löydy.
Myyntipiikki ei tarkoita, että Stöö olisi noussut valtavirtaan – ei nykyisillä levymyynneillä – mutta levyä selvästi odotettiin. Eikä se petä. Monet kotimaiset räppärit ovat viime aikoina kiitelleet sitä, kuinka genre on meillä nykyään niin vahvoissa kantimissa, että selkeitä johtosuuntauksia alkaa olla vaikea erotella. Kaikkea löytyy, kaikki kiinnostaa. Niin myös blossisavuilla tylsistetty Memphis-räppipastissi.
Koksukoon (RoopeK) tuottama Fuck Vivaldi kuulostaa upealta. Tuotanto on ensiluokkaista ja taustoista löytyy Mark Snow’n The X-Files -samplen kaltaisia herkkuja. Kaiken yli valuu kuitenkin Stöön tylsämielinen ulosanti, joka on täydellinen vastaisku tekniikallaan ja terävillä hoksottimillaan brassaileville räppäreille.
Stöön riimeissä ei ensikuulemalla ole mitään ovelaa tai nokkelaa. Niiden loputon hienous tulee tavasta, jolla räppäri antaa niiden valua suustaan kuin piriövereissä katukiveyksellä makaavan denson kuolan. ”Aivot on narikassa ja narikkalappu hukassa, bietch!”
Suurin kysymys kuuluu: mitä nyt? Stöön konsepti on kiehtova, mutta 70-minuuttinen Fuck Vivaldi on hahmon magnum opus. Samalla tiellä jatkaminen voisi tarkoittaa Petri Nygård -ilmiötä. Toisaalta Stöötä ei ole ennenkään kiinnostanut, miten hänet otetaan vastaan.
Luulenpa, että vaikka maskin takana hörhöilevä Tommi Liikka siirtyisi eteenpäin, ei Stöö koskaan kuolisi.
Arvio on julkaistu Rumbassa 9/12. Kuuntele levy Spotifyssa.