Ei kenenkään maalla – arviossa Pyhimyksen Tapa poika

"Tapa poika on hankalaa kuunneltavaa, sillä se asemoituu kummallisesti Radio Loop -henkisen popin ja tutun depressioräpin välimaastoon", kirjoittaa Susanne Salmi.

Pyhimys
Tapa poika
Johanna
6,6

”Tekeekö Pyhimys nykyään räppiä vai poppia?”, tiedusteli ystäväni taannoin. Periaatteessa kysymys on tietenkin irrelevantti. Genrejen aika tuli ja meni, kiinnostavin nykymusiikki on yhtä tilkkutäkkiä ja hiphop on uusi pop, ainakin suosion määrässä mitattuna.

Käytännössä asia jää kuitenkin vaivaamaan. Tapa poika on hankalaa kuunneltavaa, sillä se asemoituu kummallisesti Radio Loop -henkisen popin ja tutun depressioräpin välimaastoon. En tiedä, kenelle tämä levy on tehty, ja sekös minua häiritsee.

Pyhimyksen edellinen sooloalbumi, vuonna 2015 ilmestynyt Pettymys päätti nelivuotisen levytystauon, jonka aluksi artisti oli jo ehtinyt ilmoittaa lopettavansa soolouransa. Paluulevy oli eittämättä askel uuteen, popimpaan suuntaan, mutta samalla se seisoi vankasti linjassa aiemman tuotannon kanssa.

Uutukaisesta ei voi sanoa samaa. On kuin Pyhimys olisi päättänyt avata aistinsa maailmalle: hoksannut, että kaikki vain tuijottavat älypuhelinta ja siitähän voisi tehdä biisejä. Että telkusta tulee Voice of Finland, josta löytyy vierailijoita levylle.

Syntyy lyriikkaa, jossa etsitään totuutta Netflixistä ja riidellään Whatsappissa, ja iso kertosäe, jonka laulaa tv:stä tuttu Aksel Kankaanranta. Valitettavasti vain on niin, ettei avoimuus sovi kaikille.

Pyhimyksen soolotuotannon hienous on aina piillyt yksityisessä ahdistavuudessa – niissä hetkissä, kun parisuhdekriisi keikauttaa maailman nurin, saa käyttämään ex-kumppanista järkyttävän rumia nimiä ja tempaisemaan ginipullon kerralla kurkusta alas. On haettu turvaa Malminkartanon harmaalta ostarilta ja vetäydytty masentuneena kaupungin vuokrakämppään, jonka lattiat kuhisevat torakoita.

Nyt on toisin. Älylaitteita tuijottaessaan Pyhimys innostuu yhteiskunnan alennustilasta ja individualismin vaaroista, mutta kommentaari jää latteaksi. Ongelmaksi muodostuu kertakäyttöisyyden maku: tarvitsee tuskin matkustaa kovin kauas tulevaisuuteen, kun Jodelista räppääminen alkaa jo kuulostaa menneeltä maailmalta.

Mukana kulkee irrallisen tuntuinen tarina perhesuhteista. On isä ja on poika, he istuvat vuorotellen toinen toisensa hartioilla, eikä kertoja oikein osaa päättää, kumman housuihin asettuisi. Lopulta hän ryhtyy tappamaan jälkimmäistä kuin Jare Tiihonen Cheekiä. Kuvio ei aukea, vaikka saatesanojen mukaan sen on tarkoitus kuvata tärkeää henkistä kehitystä.

Tällä kaikella ei tietenkään olisi mitään väliä, jos tarkoituksena olisi tehdä pelkkää tyylipuhdasta poppia, luoda nahka ja muuntautua uudeksi JVG:ksi. Pyhimykselle se tuskin kuitenkaan riittää.

Juuri siksi levy on niin sotkuinen kokonaisuus: ensin nimetään biisi kongolaisen diktaattorin mukaan ja räpätään depression kourissa, sitten läiskäistään päälle laskelmoidun makuinen hittikertosäe. Kahden tyylisuunnan välinen kontrasti on väistämätön ja turhauttava.

Siviilielämässään Pyhimys eli Mikko Kuoppala toimii Johanna Kustannuksen tuotantopäällikkönä. Neljän vuoden takaisessa Rumban haastattelussa hän totesi, että lafkaan on turha tuoda sellaista räppiä, jonka tavoite on hallita listoja.

Siihen ei näköjään ole tarvetta. Tätä kirjoitettaessa levyn kakkossingle Jättiläinen on Spotifyssa Suomen kuunnelluin kappale. Hittikertsi kannattaa.