Itseensä käpertynyttä päänsisäistä draamaa – arviossa Karinan 2

Karinan 2-albumi on isoksi kasvatettua ja perinteisen laulun rakennekaavasta vapautettua folkmusiikkia, tai ehkä jonkinlaista kuvitteellisen, universaalin kansan folkia, kirjoittaa Niko Peltonen.

Tero Ahonen
Karina
2
Playground
7,2

Karin Mäkirannan ja Helmi Tikkasen musiikkia on kiusallisen vaikeaa kuunnella ajattelematta, miten täsmällisesti se sopii markkinointikelpoisen taidepopin viitekehykseen näinä soittolistojen ja algoritmien aikoina. Musiikin estetiikassa ja esillepanossa on jotakin niin yleispätevästi tähän aikaan sointuvaa, ettei tunnu lainkaan oudolta ajatella Karinan voivan tehdä uraa ulkomaillakin, vaikka suomeksi lauletaan.

Tältä osin mieleen tulee kaksi rinnastusta artisteista, joiden obskuuri kielivalinta ei ole estänyt musiikkia toimimasta universaalisti. Sígur Rósin vaikutus tuntuu melkein kaikessa 2000-luvulla tehdyssä tämän kategorian musiikissa, mutta ajoittain Karinan kakkoslevystä tulee mieleen myös Lau Nau laulullisimmillaan.

Rinnastus vaatii alaviitteekseen jotakin, minkä voi sanoa kahdella tapaa:

Mainituista poiketen Karina ei piiloudu mysteerin tai kielipelien taakse, vaan kutoo eteeristä harsoaan melko helposti lähestyttäviksi sävellyksiksi, ja tekstitkin kertovat yleisinhimillisistä tunnekokemuksista.

Tai:

Mainituista poiketen Karinalla ei ole näkemystä tai ehkä haluakaan rakentaa musiikillaan ainutlaatuista maailmaa, karttaa helppoja samaistumiskokemuksia ja luottaa siihen, että juuri kokonaisuuden jääminen osin käsittämättömäksi lumoaa kuulijan.

Tarkoitukseni ei ole tyhjentää 2-albumia näihin helppoihin viitepisteisiin, mutta niiden kautta voi ehkä hahmottaa, mihin Karina pyrkii ja mihin ei. Pelkkänä äänikudoksena tämä on pehmeää, upottavaa, lempeää ja romanttistakin, joskin herättelee ajoittain dramaattiseksi pauhuksi yltyvillä lopukkeilla ja välikkeillä. Eivät nekään kuitenkaan muuta miksikään sitä, että Karina kutsuu kuuntelemaan nimenomaan pintaa ja naamioituu siten – tarkoituksella tai tahtomattaan – merkittävämmäksi musiikiksi kuin onkaan.

Pinta on nimittäin todella hyvin kiillotettu, se on sanottava. Jonas Verwijnenin tuotannossa on avaruutta ja erottelevuutta, ja vaikka se kuulostaa ilman muuta 2020-luvulta, se ei lankea muotitemppuihin. Lopultahan tämä on isoksi kasvatettua ja perinteisen laulun rakennekaavasta vapautettua folkmusiikkia, tai ehkä jonkinlaista kuvitteellisen, universaalin kansan folkia. Elektronisten elementtien kanssa saa sellaista tehtäessä olla varovainen, mutta 2 ei sorru huonon maun osoituksiin.

Tämän varmajalkaisuuden kääntöpuolena on sitten magian ja syvemmän sisällön puute, johon yllä viittasin. Näin silläkin uhalla, vaikka moisen vaatiminen taiteilijoilta kuulostaisi kohtuuttomalta. Kun tekstejä alkaa kuunnella, alkaa niiden kautta koko levykin tuntua itseensä käpertyneeltä päänsisäiseltä draamalta, johon kuulijalla on pääsy vain jos hän allekirjoittaa saman, tälle ajalle tyypillisen tunnepuheen tarpeellisuuden.

Kuitenkin Karinan kaltainen musiikillinen ilmaisu tuntuisi edellyttävän välttämättä jotakin arvoituksellisempaa, esoteerisempaa sisältöä – maailmoja, joita luonnehtisi oletettua vilpittömyyttä enemmän vilpittömyyden puute.

Tiivistäen: kun musiikkia kasvatetaan, pitäisi sen taustalla olevien ajatustenkin kasvaa. Tällä levyllä ei todellakaan ole mitään debyytin herttaisen-ärsyttävän Kenkäkaverukset-lauleskelun kaltaista, mutta iskelmäpoppareita runollisemmista sanankäänteistä huolimatta ei tilalla ole mitään erityisen mietityttävää muutakaan.

Komeaa ja huolella harkittua äänitapettia, siis.

Karinan levynjulkaisukonsertti järjestetään Helsingin Kulttuuritalolla 20. maaliskuuta. Lisätietoja Facebookista.