”K-X-P on Timo Kaukolammen tekemisten joukossa poikkeuksellisen tylsä yksilö”, toteaa Oskari Onninen arviossaan.
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Leena Ollikainen
K-X-P: K-X-P
Smalltown Supersound
Käsite ”amatööriyhtye” on debyyttilevynsä julkaisevan K-X-P:n absoluuttinen vastakohta. Timo Kaukolampi vastaa koneista, Tuomo Puranen bassosta ja koskettimista. Rumpujen takana lymyilevät arvostettu sessiomuusikko Anssi Nykänen ja muun muassa Aavikosta tuttu Tomi Leppänen.
Siltä pohjalta albuminkin pitäisi olla huippukova, mutta tällä kertaa ei vain lähde.
K-X-P:n taustasta on helppo bongailla samoja vaikutteita kuin Kaukolammen pääprojekti Op:l Bastardseiltakin. Alan Vegaa, Neu!:ta, Suicidea ja Kraftwerkia on ilmiselvästi kuunneltu.
Ongelmana on se, ettei K-X-P osaa päättää, haluaako se tanssittaa ja groovata, vai kipata kuulijan niskaan huipputiukan motorik-beatin vauhdittamaa kraut-murhaa.
Nyt nämä molemmat osa-alueet ja soundien rujous jätetään puolitiehen, eikä kahta biisiä vaille instrumentaalisen levyn löysä jyystö riitä voittamaan kuulijan keskittymiskykyä puolelleen.
Kun K-X-P:n remmiin nousee laulajia, bändin kiinnostavuus nousee ainakin toiseen potenssiin. 18 Hours (of Love) on hittisektorin rajoille pyörähtävää elektro-rockabilly-jumitusta ja Annien tähdittämä Pockets albumin tehokkainta junnausta.
Muuten sitten tuntuukin, että puolet levyn väitetystä hyvyydestä liittyy Kaukolammen aiempiin tekemisiin. Siinä seurassa K-X-P on poikkeuksellisen tylsä yksilö.
Arvio on julkaistu Rumbassa 11/10