Solina
M-yhtyeen eli laulaja-biisintekijä Minja Kosken ja tuottaja Miika Ahlmanin musiikki herätti jo toissavuotisella Tehtaantyttö-debyyttialbumilla monenlaisia kiinnostavia ajatuksia.
Albumi tuntui vahvalta ja omaääniseltä lisältä suomalaisen taidepopin kenttään, ja itseäni kiehtoi aivan erityisesti se, miten Kosken laulut tuntuivat punovan perinnettä ja modernia yhteen tavalla, jolle en heti löytänyt suoraa vertailukohtaa. Esimerkiksi Kaarina-biisissä oli tiettyä kansanperinneballadin uhkaa ja draamaa, kun taas nimikappale leikitteli jonkin kadotetun ajan työväenromantiikan ja -realismin kuvastolla.
Kuitenkaan kyse ei ollut mistään folkmusiikista, ja tällaiset ainekset nivoutuivat saumattomasti johonkin, mikä kuulosti ilman muuta 2010-luvun jälkipuoliskolta. Näytän missä asun palauttaa nämä ajatukset mieleeni ja kirkastaa niitä.
M on postmoderni juuri aikatasojen lomittamisessaan ja kuulijan eräänlaisessa harhauttamisessa. Malliesimerkistä käy loistava, jo tovi sitten singlenä julkaistu Miljoonatalon lapset, jossa Koski rakentaa taas uuden pseudohistoriallisen miljöön: nyt hän tuntuu kanavoivan jotain 1900-luvun alkupuolen realistista lastenkirjaa, jossa kuvataan köyhälistön lasten niukkaa, mutta villiä, vapaata ja seikkailullista elämää kaupungin ankeammalla laidalla.
”Miljoonatalo” kuulostaa täsmälleen työläisperheiden asuttaman puutaloparakin lempinimeltä, samanlaiselta kuin jokin Lutikkalinna tai Kinapori. Kuitenkin Koski ankkuroi tekstinsä nykyaikaankin mainitsemalla palautuspullosta saatavat 20 senttiä.
Syntyy vähän häiritsevänkin rakeinen ja ristivalottunut vaikutelma, jota musiikillisen toteutuksen unelias, kliseisesti sanottuna elokuvallinen hauraus tukee loistavasti. Tuntuu kuin kuuntelisi laatunovellia laulun muodossa, mutta klassista käännettä tämä novelli tuskin tulisi sisältämään.
Koski kertoi haastattelussa, että uudelle levylle syntyi ensimmäisenä sen aloittava nimikappale, sitten päätöslaulu Puolipilvistä säätä. Nämä tuntuvatkin vaistonvaraisesti luontevilta reittimerkeiltä.
Yli seitsenminuuttinen Näytän missä asun on etanan tahtia ja kaikkia musiikillisia eleitä kartellen etenevä teos, jossa teksti vangitsee tarkoituksella kaiken huomion. Muodoltaan lineaarinen narratiivi alkaa kenties baarikohtaamisesta ja syvenee sitten häiritseväksikin päähenkilönsä sisäisen, varsin neuroottiselta ja pakkomielteiseltä vaikuttavan maailman kuvaukseksi. Se vetää maton kuulijan alta hiljalleen, ilman mitään kertanykäisyä.
Lopussa kaikki jää jokseenkin avoimeksi ja päällimmäiseksi tunteeksi tietty disorientaatio, kokemus siitä, ettei näihin lauluihin voi luottaa. Tarvinneeko sanoakaan, että tämä on pelkästään positiivinen toteamus.
Puolipilvistä säätä päättää levyn poikkeuksellisen tarkalta tuntuvaan oman asuinalueen elämän havainnointiin, jonka kouriintuntuvassa ulkopuolisen perspektiivissä on jotain vaikeasti määriteltävällä tavalla hyytävää. Avaus- ja päätöslaulut ankkuroituvat kumpikin näennäisesti paikkaan, tai ehkä sittenkin kertojan mielentilaan, joka tuntuu pysyvästi ajelehtivalta ja arvaamattomalta.
Kun välissä vielä kuullaan jankuttavassa toisteisuudessaan ja aiheensa ympärillä kaartelevassa arvoituksellisuudessaan todella uhkaavalta kuulostava Jatka, saa Näytän missä asun -albumille hakea musiikin sijaan rinnakkaisteoksia sellaisista viime vuosikymmenen romaanitaiteen postmodernin muunnelmista kuin Juha Seppälän Routavuosi, Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus tai Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta.
Näissä, samoin kuin M:n musiikissa, postmoderni ei toteudu niin, että kaikki olisi iloisesti sikinsokin; pikemminkin kaikki on luku- tai kuuntelukokemusta peukaloivalla tavalla lomittain, ja monet keskenään ristiriitaiset asiat esitetään tosiksi yhtä aikaa.
Tämä on ilahduttavan persoonallinen tapa lähestyä jotain, mitä on syytä epäillä yhdeksi aikamme avainkokemuksista, enkä muista yhdenkään toisen pop-artistin kirvoittaneen ajattelemaan tällaisia.
Mitä musiikkiin tulee, suuri osa levystä koostuu varsin askeettisesti toteutetuista ja tempoltaan hitaista kappaleista, joita säestetään lähinnä koskettimilla ja varovaisilla elektrobiiteillä. Kuunteluelämys on ehkä aavistuksen raskas, toisaalta kuulija pakotetaan keskittymään.
Muutamat nopeammat biisit rytmittävät levyä melko tarpeellisen tuntuisesti, vaikka niistä ainoastaan yllättävänkin popmainen, jopa tanssittava Jos tulen takaisin erottuu itsenäisenä kappaleena joukosta. Näytän missä asun ei kuitenkaan ole irrallisista helmistä koostuva hittiparaati, vaan kokonaisuus, jossa jokaisella osalla on paikkansa.
En usko tässä enkä missään muussakaan tapauksessa, että levyssä olisi kyse arvoituksesta, joka pitää ratkaista. Ennemminkin niin, että on pystytty poikkeuksellisen kiinnostavasti näyttämään kaistaleita kuvitellusta, mutta todentuntuisesta maailmasta niin, että kuulija saa itse täydentää kuvan. Silloin hänellä on intressi myös kuunnella levyä.