Fullsteam
Ismo Alanko (s. 1960) on halunnut vuonna 2019 tehdä tätä päivää edustavan rocklevyn. Sähkökitaran soitto on alkanut kiinnostaa taas, mutta toisaalta kyse ei ole bändilevystä – sellaiset eivät ehkä olekaan tätä päivää – vaan ainoina muina muusikkoina levyllä soittavat Mikko Sirén rumpuja ja tuottaja Artturi Taira syntikoita.
Toinen tuottaja, Riku Mattila, edustaa sitten jatkuvuutta Alangon uralla.
Taiteilijan aiemmassa tuotannossa Minä halusin olla niin kuin Beethoven vertautuu parhaiten Minä ja pojat -albumiin (2004). Kun kypsemmän vaiheen Alanko on halunnut rokata rennosti, kuulostaa musiikki väljästi ottaen tältä, eikä merkitystä tunnu olevan sillä, onko kyse ”aidosta bändilevystä” vai ei.
Alangon rock on suurieleistä ja isosti tuotettua, ja laulajana, sanoittajana ja yleensä läsnäolijana hän ottaa tilan haltuun niin tehokkaasti, että ilman riittävää määrää hengähdyshetkiä voi vaikutelma olla aika raskas. Uudella levyllä suvantokohtia on pari, ja voisi olla enemmänkin, kun ei Orjantappurakruunukaan muodollisesta balladimaisuudestaan huolimatta ole oikeasti mitenkään vähäeleinen kappale.
Soiton, sovitusten ja tuotannon puolesta levy kantaa hyvin, mutta kun maksimalismiin lisätään Ismon happea vievä persoona, on kokonaisuudessa keskimäärin vähän liikaa. Tällä levyllä Alanko ei juurikaan käytä rekisterinsä hienovaraisempia sävyjä.
Toisaalta meno kyllä tempaa mukaansa. Kohkauksen alta alkaa vähitellen erottua nyansseja – sekä levyn tematiikkaa nivovia että yksittäisiä kappaleita toisistaan erottavia.
Aluksi ”tämänpäiväisyyden” idean tavoittaminen on vaikeaa, etenkin kun musiikki voisi aivan hyvin olla 20 vuotta sitten tehtyä. Teksteissä ei onneksi puhuta persuista, ilmastonmuutoksesta tai somesta – näillä käsitteillä. Joillakin muilla käsitteillä ehkä puhutaankin.
Jos tekisi ”teemalevyn meidän ajastamme”, niin mistä sen yleensäkään pitäisi kertoa? Niinpä. Sellaisen tekeminen olisi mahdotonta. Aina voi valita yhden ilmiön, johon kohdentaa katseensa. Se voi tuottaa tehokasta täsmäanalyysia tai nopeasti vanhentuvia banaliteetteja.
Alangon lähestymistapa on päinvastainen. Hän ei tarkenna mihinkään tiettyyn, vaan kanavoi joitakin ajassa ja omassa mielessään liittyviä teemanpätkiä moniulotteiseksi kokonaisuudeksi, jonka logiikan löytäminen on osittain kuulijan vastuulla. Katson tämän toimivaksi metodiksi, ja sen ansiosta levy kantaa paremmin kuin kokoelmana tähän tyyliin toteutettuja irtobiisejä.
Jos nyt haluaa eksyä hieman uskaliaille vesille ja hahmotella paria mielestäni erottuvaa pääteemaa, niin yksi olisi taiteilijamyytin ja toinen kansallisten myyttien purkaminen. Nämä tietysti nivoutuvat toisiinsa, ja levyn parhaat biisit edustavat juuri tätä nivoutumista.
Nuorena nukkuneet esittäytyy omaelämäkerralliseksi taiteilijaromantiikkaan hurahtamisen ja siitä irti rimpuilemisen tarinaksi. Nimeltä mainitut leinot ja muut muistuttavat siitä, että suomalaisilla on tähän kulttiin oma epäterve erityissuhteensa.
On aivan mahdollista kuvitella, että Alanko olisi kirjoittanut aiheesta purevan mutta myös nopeasti tyhjentyvän satiirin. Sen sijaan Nuorena nukkuneet välittää otsikon kuvaaman mielentilan vastapainona samaa elämänintoa, joka tuntuu muutenkin olevan Alangon johtotähti – on tainnut itse asiassa olla jo muutamankin levyn ajan.
Vielä hilpeämpi ja vetoavampi kappale on loppupuolen pariminuuttinen kaahaus Vihaan Kalevalaa, joka edustaa jonkinlaista stadionmittakaavaan sovitettua humppapunkia. Kuulostaa arveluttavalta, eikä kappale musiikillisesti mitenkään elegantti olekaan. Mutta tällaiset näennäiset tyylittömyydet Alanko osaa ja uskaltaa klaarata niin itsevarmasti, että lopputulos on pakko hyväksyä – varsinkin, kun teksti on hänen uransa hauskimmasta päästä.
Pohjolan väki on ”täysiä kusipäitä” ja Väinämöinen perseestä, mutta biisin vakavampi pointti tiivistyy säkeisiin ”suomalainen ihminen on tuontikarjaa / Raamatun ja Kalevalan säkeet samaa sarjaa”. Entäs sitten ”Urho Kalevala Kekkonen, Harkimo ja Putin”? Tässä päivänpoliittiset mielleyhtymät ovat jo aika ilmeisiä. Meillähän on muuan puolue, jonka toiminnassa kansallisromantiikka ja itään päin kumartaminen sopivat luontevasti yhteen.
Minä halusin olla niin kuin Beethoven on paraatiesimerkki samaan aikaan helposta ja vaikeasta levystä. Kappaleet tarttuvat kaaliin, mutta paljastavat todellisia merkityksiään hiljalleen. Kuulokuva rasittaa ja uuvuttaa, mutta siihen on pakko sopeutua, jos haluaa uppoutua levyn maailmaan.
Alanko on tekstittäjänä yllättävänkin relevantti hieman kiusallisen Ismo Kullervo Alanko -albumin ihmissuhdeaiheiden jälkeen, ja toisaalta levyn musiikillinen ilmaisu tuntuu jotenkin väistämättömältä, vaikkei siitä niin pitäisikään.
Jossain vaiheessa, kaiketi ennen seuraavaa levyä, tämäkin asettunee paikoilleen laajassa diskografiassa. Oletan, että puolivälin keskipaikkeille, mutta se on latistava lausunto, sillä Beethovenissa tulee olemaan kiinnostavaa se, mistä se kertoo ja miten – ei se, miten hyvä se on.