Shokkirokkari onnistui katkaisemaan taiteellisen alamäkensä ja julkaisemaan erinomaisen levyn, iloitsee Kari Koivistoinen.
Kuuntele albumi Spotifyssa.
Marilyn Manson: Pale Emperor
Hell, etc.
Parasta Mansonia vuosikymmeneen.
Marilyn Manson on kuin reseptilääke kansalle, joka on kasvatettu krusifiksi ja kiväärinpiippu anuksessa. Ei ihme, että tämä ummetuslääke räjäyttää piilotetut patoumat kaikkien kasvoille.
Ensimmäisellä levyllään Marilyn julistautui panemisen jumalaksi, toisella antikristukseksi – leikkien samalla natsikuvastolla ja heilutellen irvokkaasti peiliä yhteiskunnan edessä.
Toki häntä myös rakastetaan. Yksi fiilistelee Mansonin visuaalista puolta, toinen tempauksia, kolmas musiikkia ja joku saa kiksit kulkemalla koulun käytävällä t-paidassa, jonka selkäpuoli huutaa: ”This is your world in which we grow, and we will grow to hate you”.
Mansonille on tilausta eivätkä aiheet ole vanhentuneet, mutta mies itse on. Fanien päälle kuseva – siis kirjaimellisesti kuseva –, järkkärien kasvoihin kaluaan hinkkaava, itseään lavalla viiltelevä satanisti taantui pikkuhiljaa läskiksi, keski-ikäiseksi, väsähtäneeksi juopoksi.
Manson ei ole tällä vuosituhannella tehnyt yhtään mielenkiintoista levyä, vaikka Holy Wood kierrättikin vielä ansiokkaasti yöllä enkelten kaupungissa hipsuttelevan herran parhaimpia puolia.
Kun levymyynti laski, kansainväliseltä lafkalta tuli kenkää ja omalla levy-yhtiöllä tehdystä Born Villainista tuli Mansonin uran surkein albumi. Herran elämä taisi koostua lähinnä Johnny Deppin nurkissa notkumisesta ja yhteisten tatuointien hankkimisesta.
Kuten monen keski-ikäisen miehen, piti Marilyn-sedänkin tarkastella elämäänsä ja todeta, että nyt on aika tehdä muutoksia.
Hän osti juoksumaton ja hankki levylleen hyvän tekijän, tai oikeastaan tekijä löysi hänet. Tyler Bates tuli kyselemään Californication-sarjan kuvauksissa absinttia litkivältä Mansonilta, mitä vihreää litkua herra kittaa ja kuis muuten menee.
Bates ei ollutkaan mikään turha juomakaveri, vaan lahjakas ja varsin monipuolinen ammattimies, joka on tehnyt Californicationin lisäksi musiikkia muun muassa videopeleihin (God of War) sekä kokopitkiin Hollywood-elokuviin (Guardians of the Galaxy). Hänen otteessaan Mansonin yhdeksännestä muotoutui elokuvamaisempi.
Pale Emperor on hovikelpoisempaa, industrialin vähemmälle jättävää, vanhan bluesin löytänyttä Mansonia. Toki hänen lapsuutensa kristillisine kouluineen, koulukiusaamisineen ja Vietnamin käyneine isineen ovat edelleen inspiraation lähteinä, mutta ilmeisesti hänen äitinsä kuolema on tuonut levylle aivan tietynlaista surumielisyyttä. Myös parisuhdeongelmia puidaan.
Monet levyn parhaista kappaleista viittaavatkin Mansonin omaan elämään, kuten The Mephistopheles of Los Angeles ja The Devil Beneath My Feet. On myös ilahduttavaa huomata, kuinka Bates on riisunut levyltä tehokkaasti menneisyyden haamut, vaikka Disposable Teens ja Beautiful People välillä kappaleissa kummittelevatkin.
Pale Emperor ei yllä 1990-luvun tuotannon helmien tasolle, mutta tämä vanha ruma koira osaa edelleen murista, haukkua ja jopa purra. Keski-iän kriiseily teki Mansonille selkeästi hyvää.
Kari Koivistoinen