”The Black Keys on saavuttanut varhaisteini-iän ja käyttäytyy juuri sen mukaisesti. Välillä äkkiarvaamatta, mutta rakastettavan omana itsenään”, kirjoittaa Anna Brotkin arviossaan.
Teksti: Anna Brotkin
The Black Keys: Turn Blue
Nonesuch
The Black Keys on kasvamassa aikuiseksi.
Kolmentoista vuoden iässä ihminen on nupullaan, varhaisteini-ikäinen. Ei pikkulapsi, mutta ei vielä aikuinenkaan. Naamaa piinaavat finnit, nuo tulevan elämänkuonan symbolit, mutta samalla poskissa on yhä viatonta pyöreyttä.
13-vuotiaan tunnistaa omaksi lapsi-itsekseen, mutta samalla hänessä on jotain uutta ja nimeämätöntä. Maailmantuska ja pettymysten vuoret ne siellä kolkuttelee. Siksi 13-vuotias on altis kääntymään sisäänpäin ja varomaan tulevaa, sulkemaan sälekaihtimensa hautautuakseen tyynipinojen alle hetkeksi turvaan.
The Black Keys on saavuttanut varhaisteini-iän ja käyttäytyy juuri sen mukaisesti. Välillä äkkiarvaamatta, mutta rakastettavan omana itsenään. Kahdeksannella studioalbumillaan bändi kääntää selkänsä maailmalle ja sulkeutuu tiukemmin itseensä. Siitä kertoo myös levyn kansitaide, pyörivä spiraali, jonka uumenista löytyy teräviä sävellyksiä, bluesia ja tietenkin ikiaihe rakkaus.
Bändin edelliseen, Grammy-palkittuun ja ylistettyyn El Caminoon (2011) verrattuna Turn Blue on hidastempoisempi ja synkempi. Tästä koko albumia leimaavasta pohjavireestä annetaan esimakua jo levyn avaavalla Weight of Lovella: biisi vyöryttää esiin sooloja soolojen perään ja kasvaa kasvamistaan, mutta asettaa samalla harkitun tummat pilvet koko levyn ylle. Sitä seuraava In Time vain syventää kaunista melankoliaa: ”You’ve got a worried mind / I’ve got a worried heart / You don’t know what to do / I don’t know where to start.”
Levyn on tuottanut bändin luottomieheksi kasvanut Brian ”Danger Mouse” Burton, jonka kädenjälki kuuluu entistä vahvemmin. Jos nimibiisi Turn Blue olisi asteenkin nopeampi, voisi se helposti olla Burtonin ja James Mercerin muodostaman Broken Bellsin levyltä. Tässähän alkaa jo odotella, koska Burton nimetään Black Keysin kolmanneksi täysivaltaiseksi jäseneksi.
Black Keys -fanin on vaikea pettyä levyyn. In Our Prime yhdistelee bändin rämäavaruuscowboy-meininkiä David Bowieen, ja singlebiisi Fever tarjoaa mahdollisuuden tanssiakin vähän. It’s Up to You Now on levyn progeinta Black Keysiä. Se on kuin yhteensulauma kolmesta tai neljästä eri biisistä. Tempo vaihtuu moneen kertaan, mutta rakennelma pysyy kasassa.
Waiting on Words antaa odotuttaa yli minuutin ennen kuin päästää Patrick Carneyn rummut ääneen. Popstandardeilla siinä on luvattoman pitkä esileikki, jonka jälkeen eksponentiaalisesti kasvava sävellys lupaa paljon, mutta orgasmiin ei päästä. Asetelma leimaa koko levyä: bändi kiusaa kuulijaa ja antaa paljon, muttei koskaan kaikkea kerralla. Ja siitähän populaarikulttuurin tuotteissa, markkinavoimissa ja usein rakkaudessakin on kyse. Ihminen on saatava haluamaan lisää. Ja vielä vähän lisää.
Tapansa mukaan tyylitietoinen Black Keys tietää, että kirsikka jätetään viimeiseksi. Hekuman huippu saavutetaan albumin päättävällä Gotta Get Awaylla, kolmeminuuttisella klassisella rockhitillä. Biisi on levyn elämäniloisimmasta päästä. Se saattaa hyvinkin olla jopa se hetki elämässä, kun 13-vuotias unohtaa finninsä ja nauraa jälleen lasten piirretyille. Toisin sanoen hetki, jolloin hän aikuistuu ja lakkaa välittämästä muiden mielipiteistä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 5/14.