Levyarvio: Mew’n uusi albumi tuottaa jälleennäkemisen riemua, mutta ei juuri muuta

06.05.2015

”Suuri osa Mew’n viehätystä on se, että se osaa sekoittaa progressiiviseen soundiinsa juuri sopivasti poppia. Uuden levyn tiimoilta tuntuu siltä, että nyt poppia on vedetty soppaan mukaan liikaa”, kirjoittaa Juho Lauri arviossaan.

Lue Kimmo Vanhatalon toimittama Mew-aiheinen premium-juttu tästä.

Mew
+ –
(Petroleum)

Arvosana: 6,0

plusmiinusTanskalainen Mew julkaisee ensimmäisen levynsä kuuteen vuoteen. Yhtye on ollut oman tyylinsä kirstun päällä jo vuosia, ja progressiivisen rockin ja taideindien naittaminen on iskenyt kovasti varsinkin suomalaisiin faneihin.

Tuntuu, että joidenkin bändien kohdalla sitä odottaa vuosi vuodelta aina vain enemmän. Mew kuuluu siihen kaartiin: se ei päästä helpolla, mutta palkitsee lopuksi kuuntelijan ruhtinaallisesti.

On koukuttava tunne, kun jokin levy on jotain erilaista kuin mitä on tottunut kuulemaan. Yhtye on onnistunut pitämään riman korkealla ja luomaan koko ajan uutta.

Uudella levyllä kööpenhaminalaisbändi on pyrkinyt popahtavampaan soundiin (vaikka yhtye pop-sanaa vieroksuukin). Bo Madsen kommentoi Rumballe tovi sitten, että turhasta laskelmoinnista ja pilkun viilaamisesta on yritetty päästä uudella levyllä eroon. Bändi haluaa tehdä biisejä nyt ihan oikeasti suoraan sydämestä.

10 kappaletta kattava + – on yli tunnin pituinen, järkälemäinen albumi. Sieltä löytyy jälleen kerran ne pophetket sekä vähän oikukkaammat progetapaukset. Jonas Bjerre laulaa edelleen kuin enkeli.

On kuitenkin jännää huomata, että yhtye on siirtynyt yhä suoraviivaisempaan ulosantiin. Nerokkaasti sätkivät kitarat ja rytmit loistavat muutamaa kappaletta lukuun ottamatta poissaolollaan.

Witness on selvästi levyn paras kappale. Se on vanhaa kunnon Mewiä ja todistaa, että bändi on parhaimmillaan, kun se saa pistää kuuntelijan pään kunnolla pyörälle.

Satellites ja Water Slides ovat onnistuneita singlevalintoja, mutta The Night Believersin ja Interview the Girlsin tyylisillä kappaleilla yhtye kaartaa selvästi sivuluisuun – liian kesyä ja popahtavaa näinkin nerokkaalle bändille.

Suuri osa Mew’n viehätystä on se, että se osaa sekoittaa progressiiviseen soundiinsa juuri sopivasti poppia. Uuden levyn tiimoilta tuntuu siltä, että nyt poppia on vedetty soppaan mukaan liikaa.

Ihan sama, olivatko Mewin vanhat kappaleet Bo Madsenin mielestä matemaattisesti liian tarkkaan laskelmoituja, mutta nämä uudet biisit kuullostavat suurimmaksi osaksi ontoilta. Ja se nyt jos mikä kuulostaa laskelmoidulta, eikö niin?

+ – aiheuttaa kuuntelijassa lämpimän jälleenkuulemisen tunteen, mutta ei jää elämään vuosiksi edeltäjänsä tavoin.

Juho Lauri

Lisää luettavaa