Svart
Ghost Worldin viime vuonna julkaistun debyytin aikaan kouvolalaisbändiä kuvailtiin vielä kevytmielisesti piikitellen ”jazzmasterinheilutteluksi”. Vaikka Dinosaur Jr.-, Sebadoh- ja Built to Spill -mallintaminen toimi tuolla levyllä mainiosti, oli bändin oma ääni selvästi vielä hakusessa.
Slacker-indiestä on nyt edetty dream pop- ja jangle-vaikutteiseen soittoon, ja kiinnostavaksi bändin lähestymistavan tekee juuri ajankuvan hajautettu luonne: avauskappaleella Bend Towards the Sun kitarat rymisevät helinän sijaan raskaasti, Jefferson Airplanen painostavina laskeutuvien melodioiden tapaan.
Viitekehys on siis 1960-luvussa, ja inspiraation lähteeksi johtohahmo Liisa Tani on nimennyt muun muassa The Byrdsin. Mutta pelkkänä 60-luvun toisintona Spin olisi hengetön. Nyt sen toteutuksessa kuuluu enemmän hippikaikujen toista, ellei kolmatta, kiehtovalla tavalla kiillotetumpaa iteraatiota 1980-luvulta: The Church, XTC ja jopa Siouxsie and the Banshees. Kaikki tavallaan ihanan ”synteettisiä” versioita siitä aidosta asiasta. Ja paljon kiinnostavampia.
Sekä soitossa että Tanin äänessä on epäsuomalainen klangi: huoliteltu lähdemateriaalin tuntemus eikä häivääkään siitä kömpelyydestä, jolla anglosaksisen maailman pirskahtelevaa psykedeliaa yleensä yritetään ympätä harmaan slaavilaiseen popmaisemaan.
Spin on alusta loppuun hyvin toteutettu, pehmeä, sofistikoitunut levy. Vailla säröä, jota lopulta jää toivomaan. Yhdeksän raidan albumilla kolmen viimeisen kappaleen loppusuora – Coming Over, Night Gown, Leave No Trace – soljuu pehmeästi ja aiheuttaa samalla tunteen riittämättömyydestä: albumin draamankaareen olisi toivonut yhden tai kahden kappaleen verran debyyttialbumin mäiskettä. Lopputuote on jopa niin nätti ja unenomainen, että viimeisillään se puuduttaa.
Parhaimmillaan Ghost Worldin uusi soundi on juuri kaleidoskooppimaisessa kilinän ja surinan useita sukupolvia ja vuosikymmeniä kattavassa leikekirjamaisuudessa. Psykedelia ja janglepop eivät lähestymistapoina sulje pois muita tulokulmia; Green Sixteen voisi olla Fleetwood Macin otto Rumoursin ajalta, Pale and Blue on kuin Strawberry Switchblade eteerisimmillään ja Gutter of Heartsissa on Bull in the Heatherin aikaista MTV Sonic Youthia. Ennustan, että Spiniä tullaan jazzmasterheiluttelun sijaan luonnehtimaan vuorostaan bändin levyhyllyalbumiksi. Vaikutteet tunnetaan, tyylit on hiottu, lähteille ollaan uskollisia omaperäisyyden kustannuksella.
Puolustukseksi on sanottava, että Spin kuulostaa oikeasti sävelletyltä levyltä ja harmoniat toimivat mihin tahansa ajankuvaan sonnustettuina. Mietin, milloin Suomessa on viimeksi tehty yhtä luontevaa ja raikasta kauluspaidan ylin nappi kiinni -indietä: ei sitten The Pansiesin. Ja Nice Sunglasses on niin optimistista 90-luvun helinää, että sen odottaisi saavan käsiinsä jonkin muinaisen Bonus CD -ilmaisjakelulevyn kautta.
Ajankuvaviitauksille on syynsä. Kitarapop saattaa olla genrenä henkitoreissaan. Ja sitten aina välillä sitä kuulee tehtävän niin raikkaasti, että on varma, se tulee jälleen takaisin. Koska aina se on kymmenen vuoden välein tullut.
