Universal
Samuli Putro on dinosaurus, hieman hämmentävä jäänne 90/00-luvun suomirockista, jolloin artisteilla oli vielä ajatuksia ja moraali. Putron kappaleet menevät aina selkäranka edellä: ne ovat kuin hieman huumoritajuttoman ja ketään ehdoin tahdoin loukkaamaan pyrkimättömän Jyrki Lehtolan kolumneja, usein tahallisen monotoniseen musiikkin sovitettuna.
Tuo sama mies on nyt keski-ikäinen: käy töissä, perjantaisin automarketissa ja harrastaa ”sählyä ja laatuviskejä”. Etenkin näihin kahteen Työ-avausbiisin sanaan tiivistyy se nuoruuden ja aikuisuuden ristiaallokko, joka on Valkoisen heteron keskipisteessä: lapsuuden pallopelin jälkeen mennään baariin esittämään aikuista. Nuoruus on haamu, joka kummittelee Valkoisen heteron taustalla. Samuli Putro on se luokan ainoa kaljupää, joka ei enää parikymmentä vuotta myöhemmin erotu massasta, koska kaikki muutkin ovat kaljuuntuneet viereltä. Hän on mies, jonka ympäriltä hiukset viedään.
Jos soolodebyytti Elämä on juhla (2009) on yksi Putron urahuipuista, sen jälkeiset tiiviiseen tahtiin (2011, 2012 ja 2014) ilmestyneet kolme soololevyä ovat sen antiteesi: yrityksiä palata bändisoundiin, kadottaen kuitenkin itsensä prosessissa. Elämä on juhla -levyn jylhä protestifolk oli täydellinen reduktio Putron taiteilijaminästä, jonka käyttäminen bändisoundin pohjana oli lähtökohtaisestikin tuomittu vesittymään.
Valkoisella heterolla Putro palaa yhteistyöhön jo Zen Café -vuosina taustalla vaikuttaneen Mara Salmisen kanssa. Tyylisuunnaksi on valittu viileä kosketin- ja konepop. Kitarat ja orgaanisuus loistavat poissaolollaan. Silti ollaan paradoksaalisesti lähempänä soolodebyytin minimalismia kuin kertaakaan sen jälkeen.
Putrossa rakastettavinta on hänen hieman epävarma tosikkoutensa, haluttomuus laittaa Bonon kärpäsaurinkolasit päähän, vaikka taustalla jauhaa sama 90-luvulle haaksirikkoutunut maakuntaklubien konemusiikki, joka tässä kontekstissa kuulostaa yhtä luontevalta kuin päivän hittien tylsämielinen jumputus setämiehen taustalla limudiskossa. Levy kuulostaa siltä, miltä Portishead kuulostaisi, jos se olisi tullut Bristolin sijaan Raumalta.
Työ ja Surullinen AD kuulostavat monessa mielessä parodioilta Putron biiseistä, ja levyn mehevin materiaali löytyykin loppupuolelta. Levyn ehdotonta kärkeä oleva Jumala vihaa sua on litania valkoista heteroa uhkaavia poikkeuksia normista, joka jytkyttää menemään Bo Diddley -biitillä. Valkoinen hetero paljastuukin eräänlaiseksi myyttiseksi valkoiseksi valaaksi, jota henrylaasasmaiset miesliikkeet onnistuvat vain tekemään entistä naurettavammaksi ja impotentimmaksi. Universaali on myös henkilökohtaista: jos Valkoinen hetero syntyy eräänlaisena observaationa sukupolvensa ja sukupuolensa umpikujasta, löytyy tuon umpikujan perältä tutunnäköinen hahmo. ”Jos voisin olla kuka tahansa / oisin ikääntynyt rock-laulaja / etsimässä yleisöä / joka alkoi kadota”, laulaa Putro kääntäen peilin itseensä.
Todellinen iso vaihde lävähtää päälle viimeistään silloin, kun tajuaa, että Valkoisen heteron laimea keskitien konepop on harkittu ja tahallinen konseptuaalinen tehokeino. Musiikin etäännyttävä geneerisyys on tarkoituksellista, eräänlainen valkoisen heterouden äärimmäinen laimea ilmentymä.
Jotenkin kaikki on metatason metatasoa: valkoisen heteron laimea maitomainen hahmo on ihmistunteiden uutistenlukija, asiallinen ja tunteidensa päällä huonosti istuvassa puvussa istuva ristiriitojen umpisolmu, joka pysyy juuri ja juuri kasassa halvalla markettisolmiolla. Levy loppuu tuon saman uutistenlukijan monotonisesti lukemaan, ilmestyskirjamaiseen tekstiin vedettynä LCD Soundsystemin Losing My Edgen läpi. Se piirtää alati pienempään ja pienempään umpikujaan kompressoituvalla voice overilla armottomasti ääriviivat valkoisen heteron ympärille, ja naulaa viimeisellä lauseella viimeisen naulan tämän arkkuun.