Mystikkoja, kummajaisia ja totuudenetsijöitä – arviossa kotimaisen esoterian perusoppimäärä Valonkantajat

Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin okkultistikirja ei käsittele suoranaisesti musiikkia, mutta koska sen aihepiiri on inspiroinut lukemattomia artisteja, päätimme ottaa teoksen tutkittavaksi.

04.05.2015

Perttu Häkkinen & Vesa Iitti
Valonkantajat. Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä.
Like, 2015.

Tätä teosta on odotettu monissa kansalaispiireissä hartaudella. Kääntäjä-kirjoittaja Vesa Iitin ja Rumbaankin kirjoittaneena toimittajana sekä muusikkona ansioituneen Perttu Häkkisen yleiskatsaus suomalaisen esoterian historiaan ja merkkihahmoihin täyttää alansa perusteoksen mentävän aukon.

Suurimpaan osaan esitellyistä salatieteilijöistä on tähän asti saanut tutustua monenkirjavien nettilinkkien välityksellä, jos nyt sellaisiakaan on löytynyt.

Teoksen vastaanotosta päätellen esoteria kiinnostaa ihmisiä. Osittain kyse on tietysti outouksien tirkistelystä viihdetarkoituksessa, mutta halutessaan taustalta voi löytää myös informaation demokratisoitumista nettiaikakaudella. Useimpia Häkkisen ja Iitin kohdehenkilöistä ei perinteinen valtakulttuuri ole halunnut noteerata. Toki esimerkiksi 1970-luvun rajatietobuumin aikana sensaatiohakuisempi aikakauslehdistö on retostellut tuolloin ajankohtaisten eksentrikkojen tekemisiä.

Kirjoittajien lähestymistapa on neutraali: omituisimmatkin ajatusketjut ja teoriarakennelmat saavat puhua itse puolestaan. Tyylin tasolla revitellään sitten enemmän: kieli on värikästä tykittelyä, jossa on näkevinään ennen muuta Häkkisen kynänjäljen, sen verran tutulta se hänen journalistisen työnsä pohjalta vaikuttaa. Valonkantajia lukiessa saa nauraa ihan yksittäisille sanamuodoillekin.

Tämä ei tarkoita, että asiatiedon määrästä ja taustoituksesta tingittäisiin. Teoksen lähdeluettelo toimiikin hyvänä lähtökohtana heille, jotka haluavat perehtyä aihepiiriin tarkemmin.

Häkkinen ja Iitti esittelevät suomalaisia salatieteilijöitä väljässä aikajärjestyksessä, 1900-luvun taitteesta nykypäivään saakka. Skaala on laaja. Se yltää suht kunnianarvoisasta Pekka Ervastista aina Pekka Siitoimen kaltaisiin sketsihahmoihin. Perusteoksessa tämä on itsestäänselvää, vaikka toisaalta tuloksena on lievää hajanaisuutta, kun teoksen moodi vaihtelee luvusta toiseen jyrkästikin.

Tekijöiden painotuksiin on tietysti vaikuttanut saatavilla olevan lähdetiedon määrä. Joistakin ratkaisuista voi ehkä olla erimielinenkin. Siitoin saa osakseen Valonkantajien pisimmän luvun, vaikka salatieteilijänä hänet on mahdollista nähdä melko marginaalisena hahmona. Sitä en tosin lainkaan epäile, etteivätkö juuri Naantalin natsin viinanhuuruiset tekemiset kiinnostaisi monia lukijoita kaikkein eniten.

Itse olisin toivonut lisää asiaa ennen muuta Tattarisuon kiehtovasta tapauksesta, mutta kenties yksittäinen episodi olisi silloin korostunut kokonaiskuvassa suhteettomasti.

Kompensaationa tulee sitten kiehtovaa tietoa vaikkapa turkulaisen seksimaagikko Reima Saarisen kaltaisen, itselleni tuntemattoman suuruuden edesottamuksista.

Vaikka Valonkantajat ei ole virheetön teos, on vaikea kuvitella, että parempaa ja luettavampaa tämän aiheen yleisesitystä Suomessa hetkeen ilmestyisi. Tulkintojen tekeminen ja kulttuuriseen kontekstiin asettaminen jää tosin vielä tekemättä – toivottavasti sitäkin joku jossain vaiheessa yrittää, ainakin kiinnostavimpien hahmojen kohdalla.

Mielenkiintoinen havainto nimittäin on, ettei suurin osa näistä henkilöistä suinkaan ole toiminut pelkästään omassa hörhökuplassaan. Monet heistä kytkeytyvät esim. yliopistomaailmaan ja/tai politiikkaan, ja heillä on ollut ratkaisevaa vaikutusta myös suomalaiseen taiteeseen, kuten vaikkapa Ior Bockin ja Petri Wallin surullinen tapaus osoittaa. Oudoimmatkaan ajatuskehitelmät eivät synny tyhjiössä.

Valonkantajia lukiessaan kannattaa muuten olla tarkkana: saattaa olla, että teoksessa on yksi luku, joka ei ole aivan sitä, mitä väittää olevansa.

Lisää luettavaa