”Liki 70 minuutin mittainen albumi on täysin järjetön kokonaisuus, joka kiteyttää sen, mikä tuntuu juuri nyt olevan pop-musiikissa kaikkein tärkeintä. Kaikkea täytyy olla mahdollisimman paljon, ettei kukaan ehdi kyllästyä”, kirjoittaa Anton Vanha-Majamaa arviossaan.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuva: Universal
Nicki Minaj: Pink Friday – Roman Reloaded
Universal
William Wylerin ohjaama Loma Roomassa (1953) on ihanan siirappinen tarina nuoresta prinsessasta (Audrey Hepburn), joka pakenee linnastaan ja löytää Rooman katujen riemut salskean toimittajan (Gregory Peck) johdattamana. Samannimisessä kappaleessa Nicki Minaj pyytää alter egoaan Roman Zolanskia syömään lääkkeensä ja levähtämään. Sen Minaj tekee oudolla brittiaksentilla, joka tosin hukkuu biisin taustojen alle kuin essopäissään wc-pönttöön sukeltava teini kevätlomallaan.
Kauniin ja ruman vastakkaisuus on Minajin musiikissa jatkuvasti läsnä. Trinidad ja Tobagossa syntyneeseen naisräppäriin on siksi niin vaikea suhtautua. Debyyttialbumi Pink Friday (2010) oli pääosin nautittava kooste tarttuvaa purkkapoppia, äkäisempää rap-tylytystä ja hienoista soul-asennetta. Levy esitteli artistin, joka oli päästä varpaisiin tuotteistettu Lady Gagan tapaan. Gaga on tosin siistimpi suustaan ja tyyliltään androgyynimpi, Minaj taas yhtä neonväristä, merimiehen suulla kiroavaa kurvia.
Pink Friday: Roman Reloaded on se jatko-osa, jolla kaikki hajoaa käsiin. Liki 70 minuutin mittainen albumi on täysin järjetön kokonaisuus, joka kiteyttää sen, mikä tuntuu juuri nyt olevan pop-musiikissa kaikkein tärkeintä. Kaikkea täytyy olla mahdollisimman paljon, ettei kukaan ehdi kyllästyä. Levyltä julkaistiin etukäteen peräti viisi singleä, mutta ei se mitään, kun biisejä riittää vielä 14 lisää.
Alkupuolisko kärvistellään joka suuntaan viittovan hardcore-rapin parissa, joka äityy parhaimmillaan todella omituiseksi. Come on a Cone -biisillä Minaj lurittelee siitä, kuinka hän pistää penistään toisten naamaan. Räppärinä Minaj on suvereeni, mutta kappaleet nitisevät liitoksissaan.
Loppupuoli päästää korvat helpommalla, mutta levy hukkaa samalla kiinnostavuutensa. Beautiful Sinner, Marilyn Monroe ja Young Forever ovat keskitempoisia pop-anthemeita, joista minkä tahansa olisi voinut valita levylle eikä lopputulos olisi ollut lainkaan hassumpi. Mutta kaikki kolme? Levyltä voi helposti laskea 5–8 biisiä, jotka tiputtamalla se olisi ollut tiiviimpi ja helpompi sisäistää.
Nyt albumi on vähän sitä, mitä satunnaiskuuntelulla sieltä sattuu poimimaan. Että nyt Nicki puhuu lerssinsä heiluttelusta, ja nyt tulee jotain tosi omituista kolinaa. Ja nyt hokee Lil Wayne väsynyttä bitch-läppäänsä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 5/12. Kuuntele levy Spotifysta.