Oskari Onninen arvioi Riston eilen julkaistun II-albumin. ”Parhaimmillaan Risto on yhä elämää ja olemista suurempi yhtye”, kriitikko kirjoittaa, mutta arvosana jää silti asteikon puolivälin kieppeille.
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Sami Sänpäkkilä
Risto: II
Fonal
Risto kuoli melkein. Uusi Risto syntyi melkein.
Vaikka kyseessä on Riston neljäs levy, II on sille osuvin mahdollinen nimi. Ristoa sellaisena kuin tunnemme nimittäin ei enää ole. Ja sen tappoi Risto, joka ajoi itsensä edellisen Sähköhäiriöön-levyn (2009) myötä taiteelliseen umpikujaan, vei konseptinsa niin pitkälle, ettei sitä voinut enää kehittää.
Ainut vaihtoehto oli tuhota kaikki se, minkä me tunsimme Ristona. Niin Risto melkein tekikin.
II-levyllä soi jotain, joka ei ole aivan vanhan Riston tuhkat, muttei myöskään uusi Risto. II on pikemminkin rajatilakokemus entisen ja tulevan Riston väliltä.
Kenties siksi levystä on poikkeuksellisen hankala saada otetta, vaikka siinä on samaan aikaan jotain kovin vetoavaa.
Risto on siirtynyt arkirealismista syvälle dissosiaation hämäriin. Levyn kappaleet ovat täynnä kuolemaa edeltävää kirkasta valoa, elämän pikakelausta ja maailmanlopun näkyjä.
Tilalla on mantramaisia ääniä pään sisältä tai korkeammilta voimilta. Jos Aurinko aurinko plaa plaa plaa -levyllä (2006) Risto lauloi nähneensä Jumalan kasvot, nyt hän tuijottaa niitä koko ajan.
Levyn estetiikka on luontevaa kehitystä vanhan Riston livesoundin suuntaan. Pop-muoto ja kertosäkeet ovat hävinneet matkalle. Levy on lo-fi-synteettinen, ujeltava ja jumittava. Samalla se asettaa bändin entistä enemmän 1980-luvun synkimmän postpunkin perinteeseen. Lähin verrokki aiemmasta tuotannosta on edellislevyn Ihmeauto KITT -biisi.
Parhaimmillaan Risto on yhä elämää ja olemista suurempi yhtye.
Levyn ainut ilmiselvä klassikko on Uskotko Jeesukseen Kristukseen. Se on kuin jatko-osa Nina, olen palasina -junaodysseialle. Kertoja on selviytynyt Riihimäeltä Vantaalle asti, jossa tragedian alasviettävä spiraali ottaa vain lisäkierroksia. Lopputulos on synkintä Ristoa ikinä, mutta sen päättävä, psykoottinen mantra käy myös tiivistelmäksi Riston nykytilasta:
”Uskotko Jeesukseen Kristukseen / Ota se minkä voit hänestä sydämeen / Sillä kuolema tulee nyt.”
Uskosta on kyse Ristonkin kohdalla. Jos uskoa ei ole, II:n voi lukea Riston viimeisiksi näyiksi ja hautakiveksi. Jos uskoa on, levy on kuin valmistautumista reinkarnaatioon. Kumpaakin teoriaa albumi tukee yhtä hyvin.
Arvio on julkaistu Rumbassa 11/13.