Rolling Stonen lisälehdillä – arviossa Miley Cyrusin Plastic Hearts

Hiphop-vaikutteet ainakin taas hetkeksi hylännyt Miley Cyrus teki kasaristi säksättävän konerock-levyn, jolla vierailevien laulajien keski-ikä on suunnilleen kaksinkertainen päätähteen nähden. Muutamista onnistumisista huolimatta Cyrusin seitsemäs studioalbumi ei onnistu nousemaan kovinkaan huomionarvoiseksi kokonaisuudeksi.

27.11.2020
Miley Cyrus - Plastic Hearts
Sony
5,9 / 10

Alkusyksystä saimme lukea hyviä uutisia ”oikeiden soittimien” rintamalta. Viimeksi ainakin vuonna 2017 saattohoitoon julistettu ”soitinten kuningas”, kitara, olikin tässä maailmanajassa noussut tärkeäksi karanteeniahdistuksen karkottamisen taikakaluksi. Pandemia siivitti Fenderin historiansa kovimpaan tulokseen, ja Gibsonin tauti nosti konkurssin haudasta. Myös suomalainen kitarakauppa ampaisi valtaisaan kasvuun.

Sillä välin toisaalla: Miley Cyrus, 28, tarinoi Apple Musicin haastattelussa vuoden ‘59 Martinistaan ja vuoden ‘69 Telecasteristaan kuin mikäkin rokkitubettajien monarkki Rick Beato. Vuosien varrella hän on vetänyt keikoilla ja erinäisissä livesessioissa covereita, jotka voisivat olla yläasteen bändikerhosta 15 vuoden takaa tai joltakin keskitien ”Best Rock Classics” -kokoelmalta: Cranberriesin Zombie, Metallican Nothing Else Matters, Crowded Housen Don’t Dream It’s Over, Velvet Undergroundin Sweet Jane… Beatlesia ja Pink Floydiakin löytyy – ihan mitä vaan!

Tähän yleisö on reagoinut kuin ilmestyksen näkemänä: kyllä! Rock-Miley on nyt se juttu! Tällaista musiikkia kantriperheen tyttären olisi aina pitänyt tehdä: heivatkoon aiemman elektronisen ja trap-soundinsa helkkariin, sillä juuri tällaiseen hänen äänensä sopii!

Vuoden 2017 Younger Now palasi Cyrusin kantrijuurille, mutta Plastic Hearts laskettakoon hänen ”rock-levykseen”. Se on hänen seitsemäs levynsä ja neljäs vuoden 2013 ”kohualbumin” Bangerzin jälkeen.

Levyn kasarifuturistinen kansi tuo mieleen Billy Idolin, Cyrusin mullet-hiustyyli puolestaan Joan Jettin. Kuinka ollakaan, molemmat myös vierailevat levyllä. Kun yhtälöön lisää vielä Midnight Sky -singlen remixin, johon on upotettu puolet Stevie Nicksin hitistä Edge of Seventeen, tuntuu, että pikkuvanha Cyrus haluaisi varta vasten tehdä itsensä tykö boomer-lauluntekijöiden pöytään harmittelemaan, että on syntynyt väärällä vuosikymmenellä.

Sen jälkeen hän kaivaisi esiin pari levymessuilta löytämäänsä Led Zeppelinin japanipainosta sekä pari muovitaskuun käärittyä Rolling Stonen 1980-luvun numeroa.

Tavallaan Plastic Heartsin muotokieli ei ole kuitenkaan erityisen ”retroa” tai kohderyhmälleen vierasta: elämme kuitenkin vuotta, jolloin Fleetwood Macin Dreams nousee uudelleen jättihitiksi Tiktok-videon ansiosta. Nuorisolla on napinpainalluksen päässä kaikki viimeisen 70 vuoden aikana tehty populaarimusiikki ja netissä vielä lukematon määrä influencereita kertomassa, mitkä biisit ja levyt ovat olennaisimpia.

Se, että Miley Cyrus resitoi systemaattisesti läpi kulahtaneitakin rokkibiisejä, on osa tätä ilmiötä. Harmi vain, että tämä lähdemateriaali on keskimäärin Plastic Heartsia parempaa.

Albumin selkeänä huippuhetkenä loistaa eeppinen Midnight Sky, vaikka se onkin käytännössä Cyrusin tulkinta esimerkiksi jonkun The Weekndin soveltamasta synthwave-estetiikasta, jossa kulmikkaan urheiluauton punaiset perävalot vilkkuvat dystooppisessa kyberpunk-kaupungissa. Erillisen Stevie Nicks -miksauksen yhteydessä ajattelen Madonnan Hung Upia: sekin oli yhden popklassikon (ABBAn Gimme Gimme Gimme) päälle kirjoitettu, mutta silti itsenäiseksi kasvanut discojytä. Lisäksi Cyrusin ja Nicksin raspiset altot sopivat yhteen upeasti.

Hieman samaa ideaa toteuttaa levyn ainoan alle 60-vuotiaan vierailijan Dua Lipan kanssa tehty Prisoner, koska sen kertosäe (nimestä puhumattakaan) on suora viittaus Olivia Newton-Jonin otsanauhajumppaan Physical (tarkimmat huomaavat, että samanniminen kappale löytyy myös Dua Lipan tämän vuoden Future Nostalgialta). Lisää kasaripisteitä voisi kerätä kytkemällä kappaleen myös Laura Braniganin Gloriaan sekä Kissin I Was Made For Loving You -biisiin.

Myös Billy Idolin kanssa tehty Night Crawling osaa jollain oudolla tavalla viehättää, vaikka biisin draama keikkuukin jo kitschin rajoilla. Eniten kappaleessa huvittaa, miten ”billyidolilta” se kuulostaa: kuunnelkaapa sen piippailevaa synamelodiaa ja verratkaa sitä Idolin White Weddingiin. Samaten Joan Jett -duetto Bad Karma on ihan kiva kantrihölkkä, ja levy käynnistyy WTF Do I Know’n pirteällä pop-punkilla.

Kaikki muu Plastic Heartsilla onkin sitten melko epäkiinnostavaa. Yksikään levyn slovareista ei jää mieleen, jollei Nickelbackin halpisgrungelta kuulostavaa Angels Like You’ta lasketa. High on tylsää Mark Ronson -gospelia, nimikappale kuulostaa Katy Perryn jämäpalalta, ja muutamat väliin sirotellut, kasarimallinnus-albumiraidat ovat silkkoja tyylilajiharjoitelmia.

Plastic Heartsista ei oikein ole erolevyksikään, vaikka sen taustatarina onkin poikkeuksellisen vauhdikas: Cyrusin koti paloi vuoden 2018 Kalifornian maastopaloissa, ja suuri osa levyn biisimateriaalista tuhoutui. Samalla yli vuosikymmenen kestänyt on-off-suhde näyttelijä Liam Hemsworthiin kehittyi viimein avioliitoksi, joskin syksyllä 2019 pari kirjoittelikin jo eropapereita. Tästä seurasi sitten kaikenlaista suhdesotkua, jonka tuoksinassa suurin osa Plastic Heartsistakin on vuodatettu.

Draamaa siis riittäisi, mutta Cyrus käsittelee fiiliksiään aika kankeasti. ”Pleasure leads to pain, to me they’re both the same” ei suoranaisesti ole syvällisintä mahdollista ihmissuhdelyriikkaa. Itsenäisyyttään Cyrus julisti väkevämmin jo viime vuoden Mother’s Daughterilla, ja Wrecking Ballia väkevämpää sydänveriballadia saamme jäädä odottamaan Plastic Heartsin jälkeenkin.

Voisi ajatella, että Cyrusin jylhällä lauluäänellä, areenakoon karismalla ja kasarirokkiteemalla asiaankuuluvine vierailijoieen saisi kasaan hyvinkin vauhdikkaan viihdyttävän poplevyn. Plastic Heartsin kasarirock-alaviitteiden viemäreistä nousee kuitenkin hukatun potentiaalin höyry.