Sukupolvikokemuksen heijastelemisen ja luomisen välissä – arviossa Ellinoora

"Käsillä on levy, jota ei voisi muuttaenkaan vaihtaa kenenkään toisen levyyn. Sama toisin sanoin: Vaaleanpunaiselta vallankumoukselta on mahdollista löytää asioita, joita ei muilla levyillä ole", kirjoittaa Niko Peltonen.

30.08.2019
Ellinoora - Vaaleanpunainen vallankumous
Warner
6,1 / 10

Minulla on jonkinlainen pakkomielle tarkastella popmusiikkia kulttuurihistorian osana, ja muuan aika yksinkertainen lähestymistapa liittyy sukupolviin. Niinpä Vaaleanpunaisen vallankumouksen avainteos taitaa olla sen päättävä Nuoruuden oodi. Kouluaikaiselle ystävälle omistetussa mahtipontisessa herkistelyssä paalutetaan Ellinoora Leikaksen sukupolvikokemus kulttuuriviitteiden avulla: syntynyt samana vuonna kuin Kurt Cobain kuoli, vuoden vanha kun leijonat toivat kultaa, yläasteella katsottiin Skinsiä ja ”MGMT soi”.

25-vuotias Ellinoora ottaa laulussa vielä yhden ”nuoruudelle, ajalle kadotetulle”, mutta se nyt on yksi mahdollinen ja relevantti nuoruuden määritelmä, jota nelikymppisenkään ei kannata enempää riepotella. Kiinnostavampaa on miettiä, millaista paikkaa popmusiikin ja -kulttuurin historiassa ja nykyisyydessä Vaaleanpunainen vallankumous hamuilee.

Selvää on, ettei Ellinoora ole mikään yhdentekevä striimauslistapoppari. Hän tekee musiikkinsa yhdessä tuottajansa ja puolisonsa Samuli Sirviön kanssa, levyn krediiteistä ei pahemmin löydy samoja nimiä kuin ”kaikilta muilta” viime vuosien mainstream-julkaisuilta. Tämä ei toki ole itsessään omaperäisyyden tae, ja Vaaleanpunaisen vallankumouksen sisältämä musiikki ja tekstit tasapainoilevatkin koko ajan siinä rajalla, että kuinka vahvaa ääntä tässä oikeastaan kuullaan. Lopputulemani on, että laulajana ja sanoittajana Ellinoora selviää tästä kokeesta paremmin kuin hän ja Sirviö musiikintekijöinä. Kakkoslevyn dramaattisesti jyskyttävä edm-balladipop ei kuulosta paskalta, mutta monin paikoin vähän hengettömältä kuitenkin. Sen hengen puhaltaminen biiseihin jää päätähden tehtäväksi. Onnistumisen aste vaihtelee, mutta rima ei sinänsä putoa: käsillä on levy, jota ei voisi muuttaenkaan vaihtaa kenenkään toisen levyyn. Sama toisin sanoin: Vaaleanpunaiselta vallankumoukselta on mahdollista löytää asioita, joita ei muilla levyillä ole.

Silloinhan se on tarpeellinen ja olemassaolonsa perusteleva teos.

Tärkeää musiikkia tämä voi olla monelle siksikin, että pyrkii niin usein välittämään suuria tunteita. Kun olen itse ollut usein siinä kuorossa, joka suree 2010-luvun kulttuurituotteiden loputtomia metatasoja ja ironian niin sakeita kerrostumia, ettei edes varsinaista ironiaa niiden alta enää erota, on kai jonkinlainen velvoite arvostaa taiteilijaa, jolle sydämen auki raastaminen ei ole pelkästään strategia, vaan itsestäänselvyys. Kaikella on toki kääntöpuolensa, ja Vaaleanpunaisella vallankumouksella on muutama sentimentaalisen tunnetuskan ilmentymä liikaa. Vaikeista lemmenkivuista kertovat tekstit ovat Ellinooralle jonkinlainen leipälaji, ja juuri tässä mielessä hän kyllä on itseään loputtomasti reflektoiva aikansa lapsi ja psychobabble-kulttuurin tuote. Se on pelin henki nykyään, mutta tullee jäämään itselleni pysyvästi vieraaksi moodiksi. Moni on kehunut esimerkiksi taannoista Bäng bäng typerä sydän -hittiä, joka onkin sävellyksenä yksi levyn parhaista, mutta nykykielellä tulkittu rakastaa / ei rakasta -vaiheilu saa kuitenkin toivomaan, että tunnemyrsky voisi vaihteeksi puhaltaa yksiselitteisesti tiettyyn suuntaan ja lakaista kaiken arkisen alleen. Juuri sitä Vaaleanpunaisella vallankumouksella ei muuallakaan tapahdu, ja juuri se on minun korviini levyn pahin puute. Vaiheilua on jonkin verran liikaa.

Toisaalta sitten taas on vähän yllättävääkin havaita, että Ellinoora on jopa parhaimmillaan ollessaan hauska, räväkkä ja uhmakas. Niin ikään singlenä jo aikaa sitten julkaistu Nartut on ihan hemmetin riemastuttava keskisormennäyttö ja biisinäkin ilahduttavan tarttuva ja oikealla tavalla maksimalistinen nostatus. Nykypopin ärsyttävimpiin lainalaisuuksiin liittyy tietysti se, että Pyhimys ehti Vain elämää -ohjelmassa tavallaan jo varastaa tämän Ellinooralta, mutta ehkäpä albumijulkaisu palauttaa originaalin sille kuuluvaan arvoon.

Niitä samoja tympeitä lainalaisuuksia on tietysti sekin, että tältäkin 12 biisin levyltä on julkaistu viisi ennakkosingleä vuodesta 2017 alkaen. Soundi-lehden haastattelussa Ellinoora puhuu itsestään albumiartistina ja kuvaa sopeutumisvaikeuksiaan tähän promootiostrategiaan, jonka tuntuu kuitenkin ottavan annettuna. Sitähän se ei ole: niinkin vaihtoehtoinen nimi kuin JVG on tänä vuonna todistanut, että albumia voi promotoida suht perinteiseen tyyliin, vaikka se olisikin tarkoitettu striimattavaksi eikä vinyyliltä kuunneltavaksi. Moni saisi ottaa tästä oppia, sillä loputtomat ennakkosinglet syövät väistämättä aikanaan ilmestyvän albumin hahmottumista kokonaisuudeksi. Nytkin singlet – Narttuja lukuun ottamatta – tekee mieli kuunnellessa skipata.

Vaaleanpunaisen vallankumouksen muiksi kohokohdiksi luokittelisin niin ikään mukavan anarkistisen Antibiisin ja jo mainitun Nuoruuden oodin, jolla Ellinoora ja Sirviö vasta tavoittavat paisuttelupoppinsa taivaanrannan ja pystyvät välittämään aitoa tunnetta, joka kukistaa sisäsyntyiset kliseensäkin.

Summa summarum: saman viestin voi lähettää Ellinooralle kuin kaikille muillekin nykyisen valtavirtapopin oikeasti potentiaalisille tekijöille. Lisää rohkeutta, keskisormennnäyttöjä ja pelisilmää laajentaa musiikillistakin palettia juuri niin kuin Nartut tässä tekee. Lopputuloksena voi olla vaikka kuinka hyvää popmusiikkia. Nyt ollaan sellaisen kynnyksellä ja sillä epäselvällä rajalla, joka kulkee sukupolvikokemuksen heijastelemisen ja ikioman sellaisen luomisen välissä.

Lisää luettavaa