Taistelevat metsot – arviossa Toolin Fear Inoculum

"Kolmessatoista vuodessa visionääreistä faijarockiksi vanhentunut bändi työstää Fear Inoculumilla sitä samaa vanhaa. Se on kuin miesluolaansa vetäytyvä vakavarainen keski-ikäinen, joka haluaa parantaa virtuaalimanageroimansa jalkapallojoukkueen kausitulosta tai vaihtaa fiksipyöränsä keskiön vielä vähän laadukkaampaan", kirjoittaa Mikael Mattila.

09.09.2019
Tool - Fear Inoculum
Sony
6,7 / 10

Toolin uuden levyn erottuvin koukku on paljonpuhuva:

”Warrior struggling / To remain consequential”, ja myöhemmin “Warrior struggling / To remain relevant”.

Kolmessatoista vuodessa visionääreistä faijarockiksi vanhentunut bändi työstää Fear Inoculumilla sitä samaa vanhaa. Se on kuin miesluolaansa vetäytyvä vakavarainen keski-ikäinen, joka haluaa parantaa virtuaalimanageroimansa jalkapallojoukkueen kausitulosta tai vaihtaa fiksipyöränsä keskiön vielä vähän laadukkaampaan.

Levyllä soittaa mukavuudenhaluinen yhtye, jolla on kaikki hyvin.

Tähän tilaansa tuudittautuneena se on sivuuttanut ympäröivän maailman muutoksen, mistä osoituksena nyt vaikkapa myöhäinen herätys suoratoistopalvelujen maailmaan.

Bisnesliikkeenä moinen veto oli tietenkin vain kotiinpäin. Tool laittoi koko tuotantonsa nettiin vain hetkeä ennen Fear Inoculumin nimisinglen julkaisua, ja loi sillä tarvittavaa momentumia tulevaa levyä varten.

Samalla ele kielii siitä, että neljä setää on nyt viimein assimiloitunut aineettomaan musiikkiympäristöön, laskenut aseensa ja hyväksynyt muutoksen. Tehnyt liennytyksiä relevanssia ja merkittävyyttä koskevassa kamppailussaan.

Tuloksena oli jonkinlainen torjuntavoitto: kaikki Toolin albumit nousivat iTunesin kymmenen kuunnelluimman joukkoon, ja takavuosien hitti Sober kipusi biisilistan kakkoseksi Ariana Granden Boyfriendin taakse.

Aika hyvin viisikymppisistä koostuvalta progebändiltä, jonka biisien keskikesto on jossain seitsemän ja kymmenen minuutin välillä.

Samalla Tool edustaa kaikkea sitä maailmaa, joka todellakin joutuu taistelemaan ollakseen relevantti. Se on ilman muuta katoava jäänne kulttuurivallankumouksessa, jossa monet tämänkaltaiset katoavat jäänteet laittavat kädet puuskaan ja kitisevät, kuinka ”mitään ei saa enää sanoa”.

Jos ottaisi edellä siteeratun katkelman Invincible-kappaleesta kirjaimellisesti, voisi jopa kuvitella lukevansa jonkun sakean miesaktivistiryhmän manifestia. Milloinpa eivät oman elämänsä tapiopuolimatkat olisi viitanneet ”perinteisiin” miehiin ”sotureina”.

Kappaleen sävy kääntyy päälaelleen loppupuolen toistuvassa motiivissa, joka on kuin puolihuolimaton viittaus viime aikojen kielipeleihin:

”False hope, perhaps / But the truth never got in my way”.

Tällaiset itsereflektio-oivallukset ovat ilmentyneet lähinnä tyylillisenä sisäänpäinkääntymisenä. Siksi Tool ei ole aikonutkaan haastaa itseään taiteellisesti, vaan on päätynyt työstämään samoja palikoitaan.

Fear Inoculumilla kuuluu nimenomaan ”työstö” jo käsitteenä. Puolitoistatuntinen mötkö on kolossaalinen operaatio: neljä ”soturia” tuijottamassa vuorta ja ajattelemassa, että eiköhän mennä tuosta yli. Mutta mennään hissukseen ja maltilla, ei oteta turhia riskejä.

Tällöin syntyy tila, jota lienee pakko kutsua ”meditatiiviseksi”. Fear Inoculum on ehkä ensimmäinen Tool-levy, jonka yhteydessä termi on perusteltu – siitäkin huolimatta, että kaikki bändiin liittyvä estetiikka on kuin piilaaksolaisen psykedeelienkäyttäjän karikatyyristä.

Tämä ristiriita läpeensä rasittavan teknohippeilyn ja itsetietoisen hassuttelun välillä on tietenkin edelleen läsnä.

Sitä tukee levyn perinteisen törkeä kansitaide sekä täydellisen älytön, yli sata euroa maksava cd-painos, jonka mukana tulee postimerkin kokoinen LSD… siis LCD-näyttö.

Ainoana lisäyksenä soivaan sisältöön ovat tulleet välisoittoina toimivat syntetisaattorivälikkeet. Ne ovat myös levyn epäonnistuneinta ja turhanpäiväisintä tilkettä.

Kiehtovinta on puolestaan se, millaisella intensiteetillä Tool luo silkkaa tyhjää tilaa. Kyseessä on ehdottomasti Toolin minimalistisin kokonaisuus, jossa olennaista ovat huippuhetkien välille jäävät etäisyydet.

Jos yleensä puhutaan, että tällaista ”haastavaa” musiikkia täytyy kuunnella ”keskittyneesti”, on moinen ohjeistus tällä kertaa ehdottomasti unohdettava.

Fear Inoculum velloo ja valuu hiljakseen eteenpäin. Biisi vaihtuu toiseen lähes huomaamatta. Välillä kuulija havahtuu kliimakseihin (Descendingin kertosäe), välillä häntä kiusataan mainituilla synakilinöillä ja ylipitkillä rumpusooloilla (Chocolate Chip Trip).

Huomaan ajattelevani Neil Youngin Crazy Horsen kanssa tekemää Psychedelic Pill -eeposta.

Sekin oli neljän vanhenevan miehen luoma mikrokosmos täynnä perusteettoman pitkäkestoista samanmielisille saarnaamista. Ainut tapa selvitä siitä oli olla ajattelematta loputtomiin kestäviä sointukiertoja liikaa, ”heittäytymällä virtaan”.

Kummatkin levyt tosin rakastuvat liiaksi tähän tinkimättömään minimalismiin. Fear Inoculum ei missään nimessä ole huono levy, mutta hienojen melodiaoivallusten ja vaikuttavien nostatusten jälkeen jäljelle jäävät keskinkertainen mukavuudenhalu ja leppoistettu möllötys.

Ei kuulosta kamppailulta.

Lisää luettavaa