Bändi, joka ikuisti Doom-klassikkopelin huijauskoodin levynsä nimeen

Jyväskyläläinen Nancy soittaa isoa soundia pienillä yksityiskohdilla – ja odottaa lämmittelypyyntöä Radioheadilta. Kitaristi Jouni Helin voisi olla debyyttialbumiin tyytyväinen, jos hän nyt olisi koskaan tyytyväinen mihinkään. Lue Rumban 8/13 Nousussa-juttu tästä.

Teksti: Marko Ylitalo, kuva: Nancy

”Kun bändi perustettiin, toiveena oli jonain päivänä päästä soittamaan Bar 68:een”, kertoo Jouni Helin, jyväskyläläisen Nancy-yhtyeen kitaristi.

”Niin ei koskaan tapahtunut, baaria ei enää ole. Suositussa keikkapaikassa nähtiin lukuisia muita paikallisia soittajia ja yhtyeitä Disco Ensemblestä Dozeriin ja Radiopuhelimista Ristoon, mutta ovet laitettiin säppiin vuoden 2008 lopulla.

Kieroa ilmaisua suosiva Nancy kuitenkin porskuttaa edelleen.

”Kuulostaa ehkä vähän lätkäjutuilta, mutta ei meillä ole sen suurempia tavoitteita kuin mennä pikkuhiljaa eteenpäin”, Helin sanoo.

”Jos homma olisi kiinni ainoastaan hyvästä musiikista ja mietitystä visuaalisesta puolesta, bändi olisi tulevaisuudessa Mew-kokoluokkaa. Nancy levyttäisi Matadorille, Dominolle tai vastaavalle isolle ulkomaiselle indie-merkille”, povaa puolestaan Lutakon ja Musta kynnys -klubin promoottori sekä levykauppiaanakin kunnostautunut Raine Pulkkinen.

”Voisin kyllä lähteä Radioheadia lämppäämään, jos he pyytäisivät”, Helin maalailee, mutta suhtautuu maltillisesti mahdolliseen ulkomaankeikkailuun. Onhan kotimaakin vielä valloittamatta Keski-Suomea kenties lukuun ottamatta.

Helinin käyttämä ilmaisu “pikkuhiljaa” kuvaa hyvin Nancyn työskentelytahtia, joten Thom Yorken yhteydenottoa ei odotella henkeä pidätellen. Nancy on vasta julkaisemassa debyyttialbumiaan, vaikka bändi perustettiin Jyväskylässä jo vuonna 2006. Harjavaltaiset Helin ja laulaja Marko Tapio muuttivat kaupunkiin opiskelemaan, soittoharrastus yltyi ja mukaan värvättiin Luvialta kotoisin oleva rumpali Ari Rantala, joka oli kaksikolle entuudestaan tuttu.

”Olimme kaikki kavereita ja muutenkin tekemisissä kuin bändihommien kautta. Jos kokoonpano muuttuisi, tuskin jatkaisimme samalla nimellä enää sen jälkeen.”

Kokoonpano onkin pysynyt samana yhtä lisäystä lukuun ottamatta: vuosikymmenen lopulla bändiin liittyi jyväskyläläinen kosketinsoittaja Mika Kinnunen.

”Musiikissa alkoi olla entistä enemmän syntetisaattorihommia, joten pyysimme hänet mukaan keikoille soittamaan. Sitten se vähän niin kuin jäi”, Helin kertoo.

Myös yhtyeen epäkäytännöllinen nimi Nancy pysyi, vaikka sen vaihtoa on toisinaan harkittu.

”Olemme kuitenkin tehneet tätä jo jonkin aikaa, joten ei olisi järkevää vaihtaa sitä ja menettää se vähäinenkin nimi, minkä olemme tähän mennessä saavuttaneet. En enää muista, mikä pointti alun perin oli, mutta ei se ainakaan Nancy Sinatraan liittynyt millään tavalla.”

Sinatramaisen countryn tai viihdemusiikin sijaan Nancyn melodinen indiepop soi stadionmaisen suureleisesti. Riffirikkaaksi revontulirockiksi kuvatussa tyylissä on kuultu sävyjä niin Placebon, Mew’n, Mogwain, Musen, The Mars Voltan, Sigur Rósin, Radioheadin kuin Pink Floydinkin tuotannoista. Kotimaisista verrokeista on mainittu Rubik, Magenta Skycode ja etenkin keikkakumppani Lapko, ja näiden bändien laulajien Artturi Tairan, Jori Sjöroosin ja Ville Maljan androgyyneissä tulkinnoissa on kuultu yhtäläisyyksiä Marko Tapion ulosantiin.

”Kaikista tyytyväisin olisin, jos meitä ei vertailtaisi kehenkään muuhun, mutta se taitaa olla mahdotonta”, Helin sanoo.

Ensialbumin akronyyminimi IDDQD liittyy Doom-tietokonepeliin, joka aikoinaan mullisti ensimmäisen persoonan ammuntapelit. Koodilla pelaaja pystyi huijaamaan itselleen kuolemattomuuden, mikä samalla vesitti pelaamisen mielekkyyden.

”Oli mulla kerran Pleikkari pikkuveljeltä lainassa, mutta muuten en ole pelaamista juuri harrastanut. Nimi sopii levyn teemaan. Kaikkia biisejä yhdistää tietty juttu, mutta emme halua pureskella sitä kuulijoille valmiiksi. Sen kyllä löytää, jos on löytääkseen. Ehkä olemme sellaisia albumityyppejä – pitää olla ehjä kokonaisuus eikä vain yksittäisiä biisejä.”

Debyyttialbumia edeltäneillä demolla ja ep-julkaisuilla käsiteltiin muun muassa oopiumikoukkuisen taikurin rakkaushuolia ja lapsuuden loppua edesmennyttä elokuvaohjaajaa Louis Mallea mukaillen.

Ainoastaan levyn päätöskappale The Illusionist on julkaistu aikaisemmin Metal Machine Thunder -ep:llä (2011). Noise.fi:ssä biisin kuvailtiin olevan ”velmu näyte rajojen rikkomisesta, kun Nancyn raskaahko ilmaisu kohtaa kieron huumorin hämärässä sirkusteltassa”.

Tulevalle albumille Illusionist soitettiin ja osittain myös sovitettiin uusiksi, muu materiaali sen sijaan on ennenjulkaisematonta. Vuoden ennakkosuunnittelun jälkeen levyä nauhoitettiin seuraavat kaksi.

”Tuottajan näkökulmasta IDDQD oli erittäin kiitollinen työ. Ensilevyttäjinä Nancyn jäbät olivat määrätietoisia ja toisaalta erittäin vastaanottavaisia. Treenikämpällä lusitut tunnit ja pieteetillä väkerretyt demot näkyivät ja kuuluivat siinä, että tiedettiin, mitä oltiin tekemässä”, kertoo Julius Mauranen, joka äänitti ja tuotti albumin.

Hänen kädenjälkeään on kuultu muun muassa Black Twigin, Vukin, Kiki Paun, Murmanskin ja lukuisten muiden artistien levytyksillä.

”Liiallista perfektionismia en kokenut ongelmana, koska sen skaala pysyi luontevana ja detaljitasolla. Mitään turhaa skitsoilua ei ollut. Puhuttiin autiotaloista, faaraoista, Batmanista, Estoniasta ja jäätiköistä”, Mauranen kertoo.

Helin on hiukan eri mieltä perfektionismistaan. Hän tunnustautuu liioitteluun asti meneväksi täydellisyyden tavoittelijaksi.

”En ole koskaan täysin tyytyväinen mihinkään. Nyt kun olen tauon jälkeen kuunnellut tulevaa albumia, niin kyllä sieltä löytyy joitain yksityiskohtia, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Tuskinpa niihin kukaan muu kuitenkaan kiinnittää huomiota.”

Todennäköisesti ”virheitä” eivät huomaisi edes Thom Yorke, Ed O’Brien, Philip Selway eikä Jonny ja Colin Greenwood.

Artikkeli on julkaistu Rumbassa 8/13.