Meri kimaltaa niin, että silmiin sattuu, kun tapaan Ronyana paremmin tunnetun Ronja Gullichsenin Eiranrannassa. Ronyalla on mustaa huulipunaa. Hiukset heiluvat tuulessa. Jalassa hänellä on mustavalkoiset, kevyet lenkkarit. Hän on pukeutunut päästä varpaisiin mustiin vaatteisiin ja näyttää ”goottimaiselta” sellaisella tervehenkisellä tavalla kuin Rihanna näyttää goottimaiselta.
Kalliot tuntuvat lämpimiltä istua, taivas on kirkas ja yhtä sininen kuin vesi.
”On tärkeää, että edessä on avara näky eikä heti jotain saarta tai rakennusta. Kaipaan luontoa tai ainakin vihreyttä, huonekasveja tai kaunista arkkitehtuuria. Minulle tulee tukala olo harmaiden betonirakennusten keskellä.”
Ronya on valinnut tapaamispaikaksi rannan, koska hän viihtyy siellä paremmin kuin missään muualla Helsingissä. Hän tarvitsee luontoa.
Kotipaikkakunnalla Siuntiossa hän oli tottunut siihen, että koska vain saattoi mennä kävelemään metsään rauhassa. Kun Ronya muutti Helsinkiin 17-vuotiaana, hän huomasi, että jotain puuttuu. Kun luontoa ei enää ollutkaan lähellä, olo tuli levottomaksi.
”Eiranrantaan liittyy paljon tunteikkaita muistoja. Monet sukulaiseni ovat asuneet Eirassa tai Punavuoressa, joten seutu on aina tuntunut kotoisalta. Hauskin muistoni on ehkä se, kun siskoni oli käymässä Suomessa ja otimme kuvia toisistamme rannalla ja meillä oli tosi hauskaa.”
Ronya ei tule rannalle kirjoittamaan biisejä, vaan rauhoittumaan. Hän menee lenkkeilemään tai syömään jäätelöä ja vaihtamaan kuulumisia ystäviensä kanssa.
Sää on kuitenkin nyt niin huhtikuisen arvaamaton, ettei ihanteellinen rentoutuminen onnistu. Kuvatessa Ronya valittelee kuumuutta, mutta jo kymmenen minuutin päästä tuulenpuuska saa meidät hytisemään. Menemme kahvilaan tekemään haastattelun loppuun.
”Odotan niin paljon sitä, että voisi vaan istua puistossa. Suomalaisista tulee aina avoimempia lämmössä ja auringossa.”
Ronyalle on ollut alusta asti selvää, ettei suomenkielinen musiikki ole hänen juttunsa. Näin on yksinkertaisesti siksi, ettei hänen äidinkielensä ole suomi vaan ruotsi ja englanti.
Englanniksi laulavia popartisteja ei Ronyan lisäksi ole Suomessa nyt juuri lainkaan. On tultu kauas 2000-luvun taitteesta, jolloin mediassa intoiltiin Himin ja The Rasmuksen kaltaisten rokkibändien mahdollisesta maailmanvalloituksesta. Nyt Suomessa menestyy parhaiten suomeksi laulettu musiikki. Artistit eivät enää pyri ”kansainvälisille markkinoille”, vaan heille riittää samojen suomalaisten festareiden kiertäminen vuodesta toiseen.
Kun suuret levy-yhtiöt ovat alkaneet satsata suomenkielisiin artisteihin, oli vain luontevaa, että Ronya vaihtoi vuonna 2014 Warnerilta indielevy-yhtiö Cocoa Musicille. Tuolloin ilmestyneellä Flame-singlellä ja sitä seuranneella Tides-levyllä esiintyi uusi Ronya, jonka musiikki oli kokonaisestetiikaaltaan vahvaa tummasävyistä, r&b-vaikutteista elektropoppia. Pienemmästä levy-yhtiöstä löytyy enemmän ihmisiä, jotka ymmärtävät hänen visiotaan ja osaavat antaa rakentavaa palautetta.
”On kestänyt yllättävän kauan löytää ihmiset, joiden kanssa on hyvä tehdä yhteistyötä. Suomessa on paljon hyviä tyyppejä musa-alalla, mutta tosi vähän verrattuna esimerkiksi Ruotsiin.”
Ronya toivoo, että etenkin tuottajapuolelta ja musiikkiteollisuudesta löytyisi enemmän naistekijöitä.
”En usko, että suomalaisten naisten vähyys alalla johtuu kiinnostuksen tai kykyjen puutteesta. Heitä ei vain rohkaista tarpeeksi tekemään musiikkia.”
Ronyan mielestä maailman kiinnostavimmat artistit ovat tällä hetkellä naisia. Hän on inspiroitunut Rihannan ja Beyoncén uusista levyistä. Toisaalta Ronya on kuunnellut Spotifysta paljon Tame Impalaa sekä vanhoja blues- ja soul-artisteja.
”Arvostan ja tykkään monista suomalaisista artisteista, kuten Kasmirista ja Sannista. En kuitenkaan käsittele tunteitani suomen kielellä, joten heidän biisinsä eivät juuri puhuttele.”
Ronyalle musiikki on tunnepitoinen asia. Hän kirjoittaa biisejään niin, että alkaa vain laulaa melodioita ja sanoja, jotka intuitiivisesti tuntuvat oikeilta. Sen, onnistuuko biisi, huomaa melkein heti siitä, kuinka luontevasti laulu syntyy biitin päälle. Melodioita tai lyriikoita hän ei suunnittele etukäteen.
”Kun kouluikäisenä olin ihastunut johonkin poikaan, joka ei vastannut tunteisiini, kirjoitin siitä kappaleen. Olen aina kanavoinut rakkaushuolet biiseihin, koska niistä riittää loputtomasti laulettavaa. Eivätkö kaikki parhaat biisit kerro rakkaudesta ja sydänsuruista?”
Ronyan tavoite olisi päästä keikkailemaan entistä enemmän ulkomailla. Keikkojen löytäminen vaatii tosin verkostoitumista oikeiden ihmisten kanssa. Keväällä hän aikoo suunnata jälleen Kiinaan, jossa hän on jo kerran käynyt esiintymässä.
Ronya buukattiin Kiinaan Modern Sky -festivaalilta. Siellä hän yllättyi yleisöstä, joka käyttäytyi innokkaasti ja suorastaan fanaattisesti ihan vain siksi, että joku oli saapunut paikalle kaukaa Suomesta asti. Ronya on myös innoissaan ensi kesän keikasta Flow’ssa, koska se on yksi hänen suosikkitapahtumistaan Helsingin kesässä.
”Tiedän, ettei minun musiikkiani juuri kuunnella Suomessa pääkaupunkiseudun ulkopuolella, ja se on aivan ok.”
Kyselläänkö häneltä aivan liikaa ”maailmalle suuntaamisesta”, ja onko hän jo kyllästynyt puhumaan aiheesta?
”Kliseisin haastattelukysymys on se, olenko valmis valloittamaan maailman. Olen aina vastannut siihen, että öö, totta kai, mutta se kuulostaa jälkeenpäin hölmöltä. Ei siinä ole kyse mistään ‘valloittamisesta’, koska muut maat eivät tunnu sen etäisemmiltä kuin Suomi.”
Ronyan mielestä suomalaiset suhtautuvat turhan oudoksuen siihen, jos joku haluaa päästä musiikkiuralla pitkälle. Jos sen menee sanomaan ääneen, muut eivät kannusta vaan pyörittelevät silmiään ja ajattelevat, että yrittääkö tuo olla joku.
Ronyalle musiikki ei ole kuitenkaan koskaan tuntunut kaukaiselta asialta, vaan kodilta. Hänen äitinsä lauloi ja kirjoitti biisejä kitaralla. Hänen isänsä puolestaan on musiikkituottaja, joka Suomeen 1970-luvulla muutettuaan tuotti muun muassa Hurriganesin klassisimmat albumit.
Kun kuuntelee juttuja siitä, kuinka isä nuorena oli tekemisissä The Whon kanssa ja tapasi Jimi Hendrixin studion aulassa, musiikin tekeminen ei tunnu itsestä enää yhtä mahdottomalta ajatukselta. Silloin tajuaa, etteivät muusikot ole sen ihmeellisempiä tyyppejä kuin muutkaan.
Ronya ei kuitenkaan haluaisi muuttaa pois Suomesta, koska täällä ovat hänen elämänsä tärkeimmät ihmiset.
”Ainakaan vielä. Ei voi kuitenkaan tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Menen minne musiikki kuljettaa.”
Ennen kotiin lähtemistä hän levittää huolellisesti lisää mustaa huulipunaa.
Artikkeli julkaistu Rumbassa 2/2016.