Jostain käsittämättömästä syystä ahdistuneen folkin synkein hahmo Mirel Wagner oli kiinnitetty Virgin Oiliin lämmittelemään latotanssimaisia tunnelmia tavoitellutta jenkkicountryn Lissie-tähtöstä. A match made in heaven!
Teksti: Kiira Kolehmainen, kuva: Sony
Lissie
29.3.2011
Virgin Oil, Helsinki
Eipä käynyt kateeksi espoolaista Mirel Wagneria. Amerikkalaisen Lissien lämmittelijänä esiintynyt Wagner sai laulaa kuohuviiniin ja kuulumisten vaihteluun keskittyneelle yleisölle.
Sympaattisesti neuletakkinsa taskussa biisilistaa pitäneen Wagnerin kitaraa ja laulua täytyi oikein keskittyä kuuntelemaan, ja silti tuli parhaiten selväksi vierustoverin kaverilleen kertoma tarina ostamistaan kengistä, jotka oli tehty kierrätysmateriaaleista.
Lavan lähistölle yleisöä ei eksynyt vahingossakaan kuin vasta viimeiseksi esitetyn No Deathin alkaessa. Kontaktia yleisöön oli turha yrittääkään. Olosuhteisiin nähden Wagner pärjäsi ihan hyvin ja esitti esikoisalbuminsa biisejä tyynesti, mikä tähän synkkään, minimalistiseen bluesiin sopiikin.
Kunpa olisin kuullut paremmin. Voisinpa syyttää äänentoistoa tai muuta teknistä seikkaa, mutta hampaideni hermostunut narskunta johtui täysin takanani ja yläpuolellani istuskelleesta herhiläislaumasta, joka ei vaiennut kuohuviiniensä äärellä kuuntelemaan, kuinka lavalla manattiin esiin demoneja.
Sen verran kyllä kuulin, että henkilökunta oli kertonut mahdollista lämppäriä tiedustelleelle asiakkaalle, ettei sellaista ole. Ehkä nämä ristiriitaiset tiedot yhdistettynä siihen, että Mirelin tummat sävyt kävivät huonosti yhteen Lissien oranssin humun kanssa, tekivät tilanteesta liian hämmentävän vastaanotettavaksi.
Lissie puolestaan astui lavalle tyylilleen uskollisesti valkoiseen, saumat ulospäin puettuun t-paitaan pukeutuneena. Kun hymyilevä jenkkimimmi ilmestyi lavalle, oli Virgin Oilssa jo hankalaa mahtua liikkumaan.
Keikka alkoi Hank Williamsin merkeissä, ja saman tien tuntui kuin yleisö olisi vaihtunut täysin toiseen. Mississippi-joen pinnasta Lissien kautta heijastuva aurinko sulatti juhlakansan hymyyn.
Välittömän tuntuinen Lissie kertoi biisien väleissä juuri sopivan mittaisia pieniä tarinoita biisien taustoista, kotipaikkakunnastaan, teini-iän hirveydestä ja avolava-autoista. Täydellisellä määrällä itseironiaa maustetut heitot vetosivat fanikuntaan.
Bully-kappaleen aikana muukin bändi heräsi eloon. Sooloista vastannut kitaristi Eric Sullivan otti kontaktia yleisöön vilpittömän oloisin virnistyksin. Mustan hupun alle kääriytynyt Lewis Keller keskittyi bassonsa kanssa niskatanssiin. Rumpujen takana ahertanut Stuart Wilkinson jäi hieman taka-alalle. Huomion keskipisteenä paistatellut Lissie lauloi itsensä porukan sydämiin niin vahvasti, ettei yksi taustalla ujosti hymyillyt rumpali menoa haitannut.
Radiokanavilta tuttu When I’m Alone oli selvästi se biisi, jonka kaikki tiesivät. YouTubesta löytyneiden keikkataltiointien perusteella konsertilta osasi odottaa levyjä rockimpaa menoa. Kehuttu Catching a Tiger (2010) on toki erittäin kuunneltava albumi, mutta Lissiessä vakuuttaa myös hänen vastustamaton tyylinsä ottaa haltuun kaikenlaisia lainabiisejä Lady Gagasta Metallicaan.
Jo keikan puolivälin tienoilla kävi selväksi, että konsertti oli varmasti yksi vuoden positiivisimmalla energialla varustetuista, sydäntälämmittävimmistä ja helpoiten lähestyttävimmistä esityksistä. Positiivisuus ei todellakaan ole perseestä, kun se esitetään näin.
Sen lisäksi, että Lissie kirjoittaa hienoja kappaleita ja esittää niitä vapautuneesti ja maanläheisesti, hän on myös oivallinen tarinankertoja. Catching a Tiger ja tämä konsertti maalasivat katsojan mieleen maiseman, jossa Elisabeth Maurus on lapsuutensa ja teinivuotensa viettänyt: avolavapakussa radiota kuunnellen ja tupakkaa lippalakki päässä poltellen, oljenkeltaiset hiukset suloisesti sekaisin ja laulaen pisamat kasvoillaan.
Debyyttialbuminsa kansivihkossakin Lissie muistaa kiittää Illinoisin osavaltiossa sijaitsevaa Rauman kokoista Rock Islandin kaupunkia siitä, keneksi hän on kasvanut. Samanlaista kiitosta lähetän minäkin.
Little Lovin’ muodosti tunnelman, jollaisen voisi kuvitella pikkukaupungin kesäisiin latotansseihin, jossa koko paikkakunnan väki laittaa jalalla koreasti bändin hakatessa jalkaa lattiaan. Herätysliikkeen hengessä tanssahteleva ja käsiään hurmiossa yhteen lyövä yleisö lauloi Lissien takaisin encoreen, jonka hän oli jo etukäteen naureskellen luvannut, jos yleisö vain sellaista haluaisi.
Keikan päätti odotettu cover, Kid Cudin Pursuit of Happiness, jonka aluksi aurinkoinen solisti otti hieman tequilaa ja kiitteli yleisöä mainiosta vastaanotosta. Sellaisesta, jonka takia kannattaa sietää kaikkia niitä kiertämisen pieniä epämukavuuksia, kuten pesemättömiä vaatteita.
Kun Lissie sanoi mikrofoniin, että maailmassa on ihmisiä, jotka rakastavat sinua ja haluavat että selviät vaikeuksistasi, kaikki uskoivat. Tämän keikan aikana ydinreaktorit eivät kuumenneet, meriveteen ei päässyt radioaktiivista vuotoa, homoja ei verrattu murhaajiin herjaavilla ääriuskovaisten tehtailemilla videoilla, kotiseuturakkaus ei tarkoittanut muukalaisvihamielisyyttä eivätkä pop-muusikot sanoneet, että raiskaukset tapahtuvat syystä. Tämän keikan aikana maailmassa oli rauha ja ihmiset hymyilivät.